Sen nimen kuullessamme mielikuvitus loihtii sielumme silmäin eteen meren mainingeista kohoavan marmorikaupungin, jonka sadoissa kanavissa gondoolit keinuu, haaveileva laulu värähtelee, ja palatsit loistavat bengaalin tulen punaisessa valossa ja kirkkaan kuutamon hopeaisessa hohteessa.
Venetsia on kaikkien taiteilijain kultamaa ja kaikkien niiden matkan määrä, jotka kauneutta rakastavat ja joiden sydäntä suuret muistot värisyttävät.
Mutta kuinka usein tapahtuukaan, että ihastunut matkustaja, joka ensi kertaa laskee laivansa mielikuvituksensa Venetsian valkamaan ja tunteensa hurmauksessa on valmis "Adrianmeren kuningattaren" purppuraviittaa suutelemaan — näkeekin edessään kuluneeseen kaapuun kääriytyneen vanhan vaimon!
Mutta juuri kun malttamaton muukalainen alkaa pettyneenä pilkata Venetsian vanhuutta ja karsaasti katselee hänen kuluneita vaatteitaan, silloin — tähtien taivaalle syttyessä — Venetsia heittää hartioiltaan halvan vaippansa, ja muukalainen näkee edessään ihanan, ijäti nuoren, kullassa ja hohtohelmissä säteilevän ruhtinattaren, jonka rinnalla kaikki mainen kauneus kalpenee…
Tällainen odottamaton näky kohtasi meitäkin, kun me olimme ensimmäistä iltaa Venetsiassa.
Me, niinkuin kaikki kuolevaiset, olimme riemulla ajatelleet sitä hetkeä, jolloin ensi kerran saisimme nähdä merestä nousevan marmorikaupungin, mutta juuri silloin, kuin tuo suuri hetki oli käsissä, hävitti elämän arkipäiväisyys meiltä odotetun ihastuksen.
Kun juna syöksyi sen suuremmoisen rautatiesillan ylitse, joka yhdistää Venetsian Italian mannermaahan, ja pysähtyi tämän kuuluisan kaupungin asemalle, niin me emme nähneet mitään marmoria, emme purppuraa, emmekä taiteen ihanuutta; me näimme vain likomärän, lokaisen junasillan, jolla kirjava ihmisjoukko hääräsi kaatosateessa.
Ja kun katselimme noita rääsyisiä miehiä, jotka tunkeilevasti tarjosivat palvelustaan muukalaisille, silloin vastenmielisyyden tunne puistatti ruumista: tuntui kuin kaikki olisivat aikoneet vaan ansaita rahaa, ja muukalaiset olivat aivan kuin kiiltävä kalaparvi, jota Venetsian joutoväki koetti saada verkkoihinsa.
Seurasi sitten tuo Italiassa tavallinen tinkiminen kantajien ja gondolieerien kanssa sekä erään rääsyisen miehen intohimoiset torat sen johdosta, etteivät vastatulleet huomanneet antaa hänelle tuota tavanmukaista "soldia" (5 penniä) gondoolin kiinnipitämisestä.
Ja sitten meidät sullottiin tavaroinemme suippokeulaiseen gondoolin kuomuun, jonka ahtaista ikkunoista emme illan hämärässä nähneet muuta kuin kanavan likaisen veden ja vedestä kohoavien vanhojen rakennusten pohjakerrokset, joiden alin osa oli viheriän liman peitossa.