Äkkiä gondooli pysähtyi ja tavaramme paiskattiin likomärille kiviportaille. Samassa hyökkäsi jostain pimeästä komerosta kaksi mustaa miestä, jotka sieppasivat meidän matkalaukkumme ja hävisivät pimeään kujaan.
Silmänräpäyksessä johtui mieleemme monet kammottavat kertomukset epärehellisistä kantajista, jotka viettelevät muukalaisia Venetsian salaperäisiin sokkelokäytäviin, joissa etenkin aseettomat naishenkilöt ovat perikadon omat. Sillä hetkellä Venetsia oli meistä vaarallinen labyrintti, hyllyvä, liejuinen saari, jossa maa vajoaa jalkain alla ja jossa ei ihmisiin voi luottaa.
Kun sitten parin minuutin jännityksen jälkeen huomasimme, että pelkomme oli perätön ja että hirvittävän korkeat ja kapeat portaat, joihin miesten perässä juoksimme, johtivat "Saksalaiseen kotiin", jossa huone oli meille valmistettu ja jossa iloinen ulkomaalainen seura istui ruokapöydässä, katosi tuo äskeinen epävarmuus kokonaan ja illallisen jälkeen me hiivimme uteliaina ikkunamme edustalla olevalle pienelle parvekkeelle.
Sinne astuttuamme me jäimme sanattomina seisomaan — sanattomina hämmästyksestä ja ihastuksesta.
Koko Venetsia oli muuttunut, ihankuin olisimme tulleet säteilevään satumaailmaan. Edessämme, jalkaimme alla, oli häikäisevä valomeri, ja valon keskeltä, ihan ikkunamme vierestä, kohosi suuria valkoisia kupooleja. San Marcon eli pyhän Markuksen kirkon kupoolit ne olivat! Ja tuolla rannalla oli nuo kaksi korkeata, kuvista tuttua pylvästä, toisen päässä Venetsian suojeluspyhimyksen evankelista Markuksen siivekäs jalopeura, pylvästen lähellä Dogien palatsin tutut seinät… ja täällä jalkaimme alla Markuksen tori… niinkuin suunnattoman suuri juhlasali… Ja tori täynnä ihmisiä, iloisia, vilkkaita, huolettoman näköisiä. He vihelsivät, lauloivat ja puhuessaan vilkkaasti liikuttivat käsiään, samaten kuin eilen illalla veronalaiset. Ja tuolla Dogien palatsin ja Markuksen jalopeuran takana tori haarautuu rantaan, ja siellä välkkyi Adrianmeri tyynenä, kirkkaana häikäisevässä valossa, ja meressä saari kirkkoineen!
Mistä tuli valo? Taivaan valoa se ei ollut, sillä kuu pyrki vaivaloisesti esille ja tähdet sieltä täältä pilvien rakosista pilkistelivät. Ei, Markuksen torilta valo kohosi korkeutta kohden. Siellä oli tuhansia sähkölamppuja, niin loistavia, etten sellaisia ollut missään nähnyt. — Äkkiä alkoi alhaalta kuulua säveliä — ihanaa orkesterimusiikkia. Siellä oli konsertti. Markuksen torilla on melkein joka ilta konsertti, ja jokainen, ken hyvänsä, saapi vapaasti, ilman maksua kuulla suurten säveltäjäin nerontuotteita mestarillisesti esitettävän.
Mikä verraton musiikkisali! Marmoripalatsit seininä ja kattona taivaan korkeus! Missään ei kaiku vastaa sillä tavalla kuin Markuksen torilla. Ja missään konsertissa ei ole sellaista istumasijaa, kuin meillä oli tuolla ylhäällä kirkon kupoolien tasalla.
Me kuuntelimme kauan henkeämme pidättäen ja hartaina. Ajatus oli aivan kuin pysähtynyt ja tunne vain ailakoi kauneuden suloisessa kylvyssä.
Äkkiä kello löi! Me aloimme laskea lyöntejä. Niitä oli 23. Samassa muistimme, että Italian kelloissa on tuntijärjestys toinen kuin meillä. Siellä kello lyö keskipäivällä 12 kertaa, kello 1 13 kertaa j.n.e. kahteenkymmeneen neljään asti. Nyt oli kello siis 11 illalla, koska kuului 23 lyöntiä.
Kellon lyöntejä me olimme kuunnelleet aivan säikähtyneinä, sillä meistä kuului kuin kello olisi lyönyt meidän päämme päällä, kolkuttanut kamarimme seinää. Me katselimme, kurkistelimme, mutta kelloa emme missään nähneet. Me emme silloin vielä tietäneet, että asuimme kellotornissa, ja että ihan meidän seinämme takana oli tuo kuuluisa maailmankello, joka näyttää kuinka aika kuluu kaikissa maissa koko maapallon pinnalla. Aina kun tunti on täysi, kohottaa kaksi mustaa pronssimiestä ("maurit") suuret vasaransa ilmaan lyöden kirkonkellon suuruiseen kellonlaitaan yhtä monta kertaa kuin päivän hetkiä on ilmoitettava.