— Aivan oikea, kiireestä kantapäähän asti.
— Kosiko hän teitä?
— Kosi.
— Miten se kävi?
— Hän polvistui eteeni ja kysyi imelällä äänellä, tahdoinko hänet omakseni, hah, hah, haa! Ei vainkaan. Romaaneissa niin luetaan. Tämä kosi minua oikein.
— Miks'ette ottanut häntä? Ettekö rakastanut häntä?
— En. Olin silloin niin tyhmä, kuin nuori tyttö saattaa olla. Pidin itsestäni mahdottomia luuloja. Luulin itseäni muun muassa hyvin kauniiksi ja voittamattoman suloiseksi. Hän, joka minua niin rakasti, että olisi minusta tehnyt vaimon itselleen, oli vanhanpuoleinen ja muka ruma. Jätin hänet erään nuoren musikantin tähden, joka minulle ei antanut sen enempää arvoa, kuin mädänneelle omenalle. Nyt olen usein katunut sitäkin tyhmyyttäni. Kokenut kaiken tietää, vaikka vaivainen kaiken kokee, sanoo sananlasku.
Leenille muistui mieleen Anni-täti ja hän virkkoi:
— Kokemuksien kautta kulkee tie totuuteen, sanoi minulle muuan vanha vaimo maalla. Häntä sanottiin ruunankummiksi, kun hän ei ollut käynyt ripillä.
— Totta se on sanonut, myönsi Sussu. — Paljon puhutaan itsensä voittamisesta, puhutaan ja neuvotaan. Mutta minä luulen, että vain koeteltu synti jää toiste tekemättä, niinkuin hiottua puukkoa ei tarvitse terottaa. Kai lienee hauskaa maata ruusuilla ja hengittää niiden tuoksua, mutta toista on maailmantuntijan elämä. Jos joskus vielä elämäni alusta alkaisin, niin kyllä tietäisin, miten ensi askeleeni ottaisin. Ei ole sitä viettelystä, joka minut saisi pauloihinsa, ei sitä lystiä, joka minua viehättäisi. Minä olen saanut kaikesta tarpeeni, minun lihani on niin kulunut, ettei sitä mikään ilahuta. Se toivoo vain lepoa, lepoa, lepoa. Jos viimeisellä tuomiolla herään, niin tiedän olevani puhdas siitä, jota nyt vihaan.