Ruunankummikin oli hyvin Leenaan mieltynyt ja iloitsi joka kerta, kun tyttönen saapui hänen luoksensa metsään. Kun vanha puu kuivaa tuntuu siitä suloiselta, että nuori taimi sen juurelta kohoaa.
Anni-täti parka. Monipuolinen ja kirjava oli hänen elämänsä ollut. Hän oli syntynyt samassa kylässä, jossa nyt vietti vanhuutensa päiviä. Nuorena, miltei lapsena oli hän lähtenyt maailmalle, vanhana sieltä palannut.
Nuori, viidentoista vuotias tyttö antoi lempensä kauniille, monilla tiedoilla varustetulle, rikkaalle, 30-vuotiselle miehelle ja oli 10-vuotta hänen hellänä ja uskollisena jalkavaimonaan. Syy ei ollut tytön, että hän noiden kymmenen vuoden kuluttua lakkasi olemasta onnellinen ja uskollinen, vaan miehen, joka jälleen oli löytänyt viidentoista vuotiaan, ymmärtämättömän ja puhtaan.
Uskollinen, lempeä, ilonen ja viehättävä rakastajatar. Häntä ei suojele lain mahtava käsi, ei sääli armahtava, laupias maailma, eikä unhota anteeksi antava, heikkouksia käsittävä sisar. Hänen maineensa on mädännyt, hänen ihmisyytensä mennyt. Jokainen potkii ja jokaisen tulee potkia häntä.
Anni oli antautunut rakastajalleen, niinkuin hän olisi tehnyt omalle miehelleenkin. Hän rakasti, siinä kaikki. Hän rakasti, niinkuin luonto keväisin auringon paistetta. Ja että rikasta, lämmintä kesää seuraa myrskyinen syksy, siitä ei keväällä ole aavistustakaan. Se lempii ja uneksii painavista tähkäpäistä ja lempensä hedelmistä.
Kun Anni 25-vuotiaana, kesken lempeä ja onnea, yht'äkkiä havaitsi olevansa yksin, hyljätty, petetty, alkoi hän, kuin hukkuva, hapuroida ympärilleen, tarttuakseen kiini läheisempään oljenkorteen. Ilman rakkautta oli elämä pimeää, synkkää ja tyhjää. Uskollisuutta lupasi ensimäinen, lupasi toinen, kukaan sitä ei antanut ja kun hän vihdoin heräsi epätoivoisesta lemmenhoureestaan hän olikin jo vanha. Hän oli ollut yhteiskunnan hylkiö, siveiden ihmisten punastus ja häpeä tietämättä syytä siihen.
Unennäöltä tuntui hänen elämänsä silloin. Hän ponnisti muistiaan saadakseen selville yksityiskohtia elämänsä yöllisestä unesta. Hän muisti miehen, jota hän oli rakastanut, sen jälkeen kulki ohitse vain varjoja, varjoja, mustia ja vaaleampia. — — —
Kotikylän metsissä hänelle vasta täysin selvisi oman elämänsä kulku. Todellisuutta se oli ollut, sitä todellisuutta, mitä elämä yleensä voi olla. Se ei ollut hukkaan elettyä. Hän rauhottui. Hän oli kulkenut myrskyt ja tyynet, aavikot ja erämaat. Hän oli sukeltanut syvyydet, nyt tiesi hän uivansa pinnalla, kulkenut valeen kuilut, nyt oli totuuden tie hänen eteensä auennut. Keskipäivän aurinko oli paahtanut häneen, nyt nautti hän illan suomaa viileyttä.
Pikku Leenalle hän neuvoi: mene ja katso! Älä usko mitään, sillä kaikki, mitä ihmissilmä näkee on valetta, kaikki, mitä ihmiskorva kuulee on valetta, ja kaikki, mitä kieli puhuu, on valetta, mutta valeen takana on totuus. Älä usko mitään harrasta, mitään juhlallista, mitään pyhää; äläkä luota hyveisiin, sillä niitä ei ole! Pahuutta ja pilkkaa on paljon, mutta niiden yli kulkee tie hyvään ja pyhään. Jos joku itkee toisen surkeutta, tekee hän sen oman sydämensä, eikä toisen surkeuden vuoksi ja jos joku rukoilee Jumalaa, tekee hän sen saadakseen jotakin. Koettele siis kaikkea, kulje suoraan, mene sinne, mihin kohtalosi vie, äläkä nureksi, joskaan se ei sinua veisi viljapeltojen, vaan kuivien hietikoiden poikki. Niiden ihmisten sydänten ympärille, jotka hedelmällisiä seutuja kulkevat, kasvaa rasva, niin vahva, ettei sydämen sykintä sen takaa kuulu.
Pikku-Leena kuunteli mielellään vanhuksen puheita. Salaa muorilta hän kaiken kesää kulki Anni-tädin mökillä. Hänestä oli muorin suureksi iloksi tullut ylen ahkera marja-mies, joka kesällä kuletti mustikat, mansikat ja syksyn hiljalleen saapuessa puolukoita saavin täyteen.