Tulija oli Leenan sisaren tytär, joka kaksi vuotta sitten oli mennyt kaupunkiin palvelemaan. Hän istahti oven suuhun penkille.
Vieras oli puettu ohkoseen, herraskaiseen kesäpukuun, joka märkyyttään oli likistynyt kiini ruumiiseen. Hän värisi vilusta.
— Aliinako se on, ihastui Leena. Miten sinä, hyvä lapsi, olet tällaiseen ilmaan joutunut? Voi, voi toki! Ja ihan märkänä sitten! Minä panen takkaan valkean ja laitan kuumaa kahvia, muuten sinä saat taudin. Mutta mikä sinua vaivaa, Aliina? Taidat jo olla kipeä. Hyvänen aika, miten sinä olet pahan näköinen. Mikä sinulla on?
— Minua palelee, vastasi nainen äänellä, joka ilmasi sellaista vilua, kuin olisivat koko maailman vihurituulet tunkeutuneet hänen ruumiiseensa.
— Menisit kiukaalle, ärähti Erkki puoli-unisena…
— Tottakin! Niin, kiukaalle, siellähän on lämmin.
Mene sinne, lapseni. Tässä on tyyny ja peitto, että on parempi ollaksesi. Minä tuon sinne kahvia.
Nainen meni kiukaalle. Leena puhalsi kytevästä hiilloksesta tulen päretikkuihin.
— Kuinka sinä, Aliina näin myöhään syksyllä olet lähtenyt kaupungista tänne meitä tervehtimään, kyseli muori kahvia touhutessaan. — Täällä on niin ikävää ja pimeää, että olipa hauskaa, kun tulit, että saan puhetoverin. Tuo Erkki ei enään juuri puhele. Usein minä olenkin ajatellut, että mitenkähän se Aliina-riepu siellä suuressa kaupungissa. — — Vaikka mikäpä siellä on ollessa. Toista se on täällä. Tiet tukkoo talvella lumi ja näin syksyisin on rapakkoa vyötäisiin asti. Nyt en laskekaan sinua pois ennenkuin keväällä. Tottahan olet?
Kiukaalta alkoi kuulua valitusta.