Tämän oppineen herran rouva innostui Oljon emännästä tekemään hänkin jotakin kansan hyväksi.
Paljon olikin vielä tehtävää, sen huomasi hän heti, vaimot puhuivat raa'asti, eivätkä osanneet kasvattaa lapsiaan, kun itsekin olivat kaiken neuvon ja ohjauksen puutteessa. Heitä oli opetettava, heille oli puhuttava, heitä oli jalostutettava. Oli vaivalla niillä tahansa kaivettava esiin ihmisyys siitä synkästä verhosta, johon tietämättömyys sen kätki. Meihin sivistyneihin, ajatteli oppineen herran rouva, katsoo tuo pimeä, kurja, avuton kansa: auttakaa meitä, se huutaa käsiään ojennellen. Ja meidän velvollisuutemme on auttaa sitä, kohottaa sitä henkisemmälle kannalle. Kun itse on saanut niin paljon, paljon, eihän silloin saa olla itsekäs, eikä välinpitämätön kova-osaisia kohtaan. Vaimoille oli opetettava lasten kasvatusta, heitä oli neuvottava laittamaan lapsilleen helposti sulavaa ja miehilleen voimakasta ja ravitsevaa ruokaa. Heille oli opetettava puhtauden ensi sääntöjä ja raittiin ilman terveydenhoidollista merkitystä.
Oljon emäntä oli aivan samaa mieltä,
— Ette voi aavistaa, rouva tohtorinna, hän sanoi, mikä työ minulla on ollut saada kansasta edes hiukankin pois noituuden ja taika-uskon henkeä. Puhettakaan ei tähän asti ole ollut muista edistyspuuhista. Olenkin suunnannut työni enemmän lapsiin ja nuorisoon kuin aikuisiin, hapsethan ovat tulevaisuuden kansa ja niistä riippuu, minkälainen huomispäivä on oleva, valistustyö ei tee yhteen ihmispolveen näkyväistä hedelmää, se ei ole työtä tälle päivälle, vaan tulevaisuudelle. —
Aartolahden akat saivat kuulla asiasta. Suntion Liisa siitä ensin oli saanut vihiä ja hän sen kertoi toisille. Liisa ei ollut paikkakunnan ihmisiä, vaan kotoisin muualta, sillä paljon vieraita ihmisiä oli viime aikoina osunut kylään. Sitäpaitsi hän oli hiukan herraskaisellekin vivahtava, ei kuitenkaan niin paljon, ettei hyvin olisi toisten kanssa toimeen tullut, sen verran vain, että parahiksi kelpasi herroille pyykkäriksi ja huoneiden siivoojaksi. Oli, näet, suntion tytär ja oli ollut kaupungissa huusana. Pyykkirannassa, kun paljon vaimoja oli koolla, hän asiansa kertoi. Livepata kiehua porisi hiljasella tulella, järvellä loiskivat pienet laineet ja kesäinen taivas kaareili heidän yllään.
— Nythän ne herrasväet rupeavat mökkiläisten akoille opettamaan lastenkasvatusta ja ruoan laittoa, hän alotti.
Syntyi hiljaisuus, ei muuta kuulunut, kuin veden solinaa pesupunkista. Liisa odotteli sanojensa vaikutusta.
— Höpsis! Kymmenen tenavata olen tehnyt, eikä siihen ole herrojen apua tarvittu, sanoi vihdoin Hiskian Eliina, suuri, kesakkanaamainen, äkäsen luontonen vaimo.
— Joka vuosi minäkin terveen lapsen olen potkaissut, vaikken olekaan herrojen kouluuttama, rehenteli ahdasrintainen ja yskivä Jussin Anna. — Ja kyllä minä suolavesikupin ja leipäkannikan porstuan hyllyltä osaan pöydälle viedä ilman herrojen apua.
— Oletteko hulluja, hah, hah, haa, nauroi Liisa. Luuletteko herrojen teille lapsenteko-taitoa opettavan. Nähkääs, asia on tällainen. Antakaa, kun minä oikein juurtajaksaen sen teille selitän, mutta keitä sinä, Sepän-Iida kahvia, niin minä sill'aikaa juttelen.