Elämä on siirtynyt esplanaadille, kaupungin sydämeen. Kahdentoista jälkeen on siellä hyvä tilaisuus tutustua helsinkiläis-ihmisten muotoihin.
Tilapäisesti kulkee kävelijöiden joukossa joku työmies. Kalpeat kasvot ja hyvin muodostunut, ajatuksia kätkevä otsa tekee hänet kauniiksi, ylimyksestä erottaa häntä vain puku ja ulkonainen käytös. Elatuksen murhe pitää työmiestä laihana, taistelu tekee hänet viisaaksi ja tarkka katseiseksi. Hienoston jäsentä estää lihomasta ja rumentumasta aisti. Jyrkän vastakohdan kummallekin tekee lihava keskiluokan jäsen. Porvari näkee hyvää ruokaa, hän syö, ahmii, hänen vatsansa kasvaa, hän ilettää sekä työmiestä, että herraa. Ylimys ei tahdo mitään huomata, työmies nykäsee toveriaan ja nauraa. Isovatsainen ylpeilee häpeästään ja luulee työmiehen kadehtivan.
Arvokkaana ja vaatimattomana esiintyy ylimysnainen iltapäivä-kävelyllään, vain tottunut silmä hänet huomaa. Pikku-rouvat ylpeilevät siellä, missä hän ei tahdo mitään huomiota herättää. He kulkevat pää pystyssä, loistavissa, mauttomissa puvuissa ja näyttelevät kirkkaita alushameita ja pianon jalan mallisia sääriään. Joku laitakaupungin pimeä kaunotarkin uskaltaa joskus eksyä joukkoon. Hän herättää kiusallista huomiota, pysyisi poissa — — —! Tai tohtii joku nuori mies osajoukosta harhautua syrjäteiltä tänne. Nöyränä, pujahdellen hän pian kiirehtää pois, laidemmalle missä jälleen voi vapaasti hengittää. —
Tottumuksen voima on suuri. Vaikka jokainen tietää, että sulat, nahat ja karvat, joita pukuina käytetään, ovat elävistä olennoista nylettyä lainatavaraa, hävetään kuitenkin huonoa pukua. Nuori mies häpeää risojaan ja kadehtii komeata turkkia, enemmän ulkomuodon, kuin vilun tähden ja nuori nainen kadehtii linnun siipiä toisen naisen hatusta. —
Risaset vaatteet synnyttävät katkeruutta ja johtavat rikoksiin. Hienossa verhossa voidaan salata paljon virheitä. Esplanaadilla kävelevät talvipäivinä ne, joilla on kaikkein jaloimmat karvat, höyhenet, nahat ja sulat.
Ulkokuoresta ei kuitenkaan voi sisäistä onnea päättää. Mitä tuntenee rikas, jolta kulta alkaa luisua — — —? Mitä kaunotar, kun vanhuus uhkaa? Kauneutensa on hänellä ollut kaikki, miltä tuntunee silloin, kun peili, vanha, raaka todenpuhuja ei näytä muuta, kuin pelkkää rumuutta? Mitäpä siitä! Elämä on taistelua ja jalot sielut taistelevat hiljaisuudessa, Esplanaadilla on vain kauneutta ja hymyä.
Tulee ilta, Helsingin keskus on laajana, ilosena ihmismerenä. Pimeä tekee ihmiset tasa-arvoisiksi, siitä huolettomuus. Keinotekoinen valo ei voi poistaa pimeyden rakkaustyötä. Lyhdyn valossa näyttää jokainen puku jos ei juuri hyvältä, ainakin mukiin menevältä. Nuori tyttö kulkee ilosesti nauraen, vaikka kengän korko onkin väärässä ja vaikka varvas väkisenkin pakkaa ulos. Nuori mieskin tohtii likennellä. Ei näy enään välittävän siitä, että palttoon kaulus kiiltää ja liian suut heilimöivät. Pimeydelläkin on hyvät puolensa.
Iltasin Helsinki iloitsee. Kaikki, jotka vain pääsevät, ovat silloin liikkeellä. Nuori äiti kulettaa poikaansa leikkikauppoja katsomassa. Poikanen on ihastuksen vallassa.
— Näetkö, äiti!
— Näen, näen.