Se oli Rajaportin isäntä, joka niin kysyi.
— No sitä äitiään, vastasi emäntä.
— Mokomaakin äitiä!
— Niin, sanopa muuta, mokomaakin äitiä!
Hetu, pieni, itkevä tyttönen, lopetti itkunsa ja alkoi hiljaa nyyhkytellä. Hän ei olisi tahtonut kuulla keskustelun jatkoa, joka aina oli samallaista, hän ei olisi tahtonut kuulla mitään äidistään. Mutta emäntä oli mieliaineessaan ja jatkoi:
— Sellainen äiti ei ole itkun arvonen, joka jättää lapsensa maailmaan ja katoaa kuin mikäkin teille tietymättömille…
Emännän puheessa oli kuitenkin jotakin, joka tällä kertaa kiinnitti Hetun huomiota. Hän oli aina kuvitellut äidin menneen valtamaantietä pitkin etelään päin, sillä sinne oli tie suorin. Sinne päin näkyi porstuan portailta maailmaa laajalta, näkyi Yläniemen niitty, jonka poikki maantie vaaleana juovana kiemurteli ja niityn takaa häämötti metsä, johon tie katosi. Tietymättömät tiet sitävastoin, joista emäntä mainitsi… Olisikohan äiti kadonnut, kuin Eljilän hullu suutari… tai kentiesi oli äitiä alkanut piru kulettaa, kuten ennen Haalaan hovin ylpeätä tytärtä. Hetun valtasi kauhu äidin kohtalon johdosta ja ensi kertaa hän itse alkoi ihmisten kanssa äidistään puhua. Nukelleen ja Rajaportin vanhalle kissalle hän joskus oli hänestä jutellut.
— Tietääkö emäntä, hän nyt varoen kysyi, missä ne tietymättömät tiet ovat?
— Mistäpä minä ne tietäisin, vastasi emäntä naurahdellen.
— Eiköhän äiti mennytkään tätä tavallista maantietä, Hetu jälleen kysyi.