Hän ei voinut jatkaa, sillä sanomaton kauhistus valtasi hänet. Sydän oli pakahtua ja Hetu alkoi jälleen ääneensä itkeä.
Rajaportin isäntä heräsi hänen itkuunsa ja ärjäsi:
— Oletko jollottamatta!
Hetu vaikeni jälleen, mutta tuskaa, joka sielua poltti, hän ei voinut tyynnyttää.
Oman pienen tyttärensä Helmin oli Rajaportin emäntä opettanut aina illalla maata mentäessä rukoilemaan ja Hetu koetti tuskansa lievikkeeksi käyttää samaa keinoa:
— Rakas taivaan isä, niinkuin sinä ruokit kaarneen poikaset, jotka, jotka…
Sen enempää Hetu ei osannut. Rukouksesta lähti kuitenkin se apu, että ajatukset sekaantuivat äidistä ja helvetistä kaarneen poikasiin.
Minkälaisiahan ne kaarneen poikaset ovat, joita itse Jumala ruokkii…
Kaarneen hän aavisti linnuksi. Varmaankin olivat sen poikaset hyvin, hyvin kauniita kultalintuja, joilla on sievä pesä vuoren rotkossa, mihin itse Jumala taivaasta ruokaa kulettaa. Hetu oli nähnyt Jumalan kuvan raamatussa. Se oli Yijälän vaarin näköinen ukko kasvoiltaan, mutta se kulki paitasillaan, kun taas Yijälän vaarilla oli housut ja takki kuten muillakin miehillä. Jospa hänkin, Hetu, olisi kultanen kaarneen poika, niin hän pyytäisi Jumalan tuomaan äidin hänen luoksensa…
Vihdoin lapsi nukahti ja näki unta. Hän oli olevinaan pieni, kultanen lintu vuoren rotkossa. Aurinko paistoi niin ihanasti, Yijälän vaari lensi ilmassa ja toi hänelle ruokaa, suuren voileivän ja maitoa. Sellaista herkkua! Kun hän sitten nousi pesänsä laidalle syömään, huomasi hän, että pesä olikin maailman lopun jyrkänteellä. Siellä alhaalla kiehui ja kuohui tulinen järvi ja hänen äitinsä oli liekkien keskellä. — Äiti, äiti, alkoi Hetu kaikin voimin kirkua.