Hetu ei ketään rakastanut, hän ei tahtonut ketään rakastaa.
Hän ei tietänyt sitä pelkoa, mikä hänellä oli, sitä vavistusta ja tuskaista odotusta heräävän rakkauden oireeksi.
Vihdoin tuli odotettu yö.
Neidillä oli vieraana muuan saarnaaja ja hän jäi keskustelemaan sen kanssa. Hetu valitti päänsärkyä ja meni aikaseen levolle.
Hänen mielensä kuohui, rinta oli pelvosta särkyä, sydän vavahteli niin kovin joka kerta kun pieninkin rasahdus kuului puutarhasta.
Aivan vain kiusalla neitikin valvoo ja juttelee saarnamiehen kanssa…
Voi, miten Hetu vihasi saarnaajia…
Iltayön hetket kuluivat verkalleen, Hetu on menehtyä tuskaansa. Jospa se ei tulisi! Mitä varten oli hän luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa… nyt olisi niin ihanaa nukkua rauhassa…
Tai jos se koputtaa akkunaan niin kovaa, että neiti kuulee!
Mutta onko hänen pakko lähteä ulos? On nukkuvinaan, eikä välitä, vaikka Eemeli miten jyskyttäisi! Voihan sitten selittää, että neiti aavisti jotakin ja valvoi koko yön. Olkoon… hän ei ole tietävinään mistään, vaan nukkuu! Onko se hänen vikansa, jos hänen akkunaansa koputetaan… Hetu rauhottui hiukan, ummisti silmänsä, mutta samassa hän kuuli liikettä puutarhasta.
Kiireesti hän nousi ylös ja meni akkunan luo katsomaan. Siellä ei näkynyt mitään… vain hämärä syyskesän yö.