Tiedän: Leena uurasti,
nousi puoliöiltä,
illoin valvoi, ompeli,
nukkunut ei töiltä.
Auttoi vanhaa äitiään
minkä jaksoi vähän.
Koitti vielä pennejään
saada "säästymähän".
"Kaksisataa" kokoon sai,
mutta vanhuus koitti. —
Sairaus ja suru kai
ruhjoi raukan, voitti.
Tuli vanhuus, köyhyyskin.
Leena turvaa vailla
tietä kiertää kerjurin
kylän pihamailla.
Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa?
Nuori raajarikko
Kivipainossa ruhjoi jalkansa
viisitoista vuotias tyttönen.
Hänet pois he kantoi paareilla.
Kone pyörivi eellehen. —
Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen
kuin palttina. Katsele kasvojaan,
näet riutuvan, särkyvän katsehen
kuin itkis' se nuoruuttaan.
Niin nuorra, elämän aamussa,
kun siinteli silmiin unten maan,
kovan kohtalon maata uhrina,
se ompihan kauheaa. —
Jäi ruhjottu raajarikoksi.
— Kivipainossa työ käy ennallaan,
sijan tyhjän toinen täyttävi, —
kuka tyttöä muistaakaan?