Aatoksissa raskahissa, uuvuksissa monta päivää olin istunut. Kynä yksin seuranani, kenkään luokseni ei tullut. — Siitä huokailut. —
Silloin ikkunasta tulvit
päivänpaiste, riemunhellä.
Terve armahin!
Otsaani sä hyväellös,
kulmiani kultaellos.
ilost' itkenkin.
Helohohtos otsaltani ajatusten raskaan painon nostaa, keventää. Hetkinen — ja taasen jälleen orpous ja elon kurjuus, luokseni mun jää.
MUN TÄYTYY.
En tiedä, antaisko aatoksen kevätpäivihin palata jälleen, vai rinnanko riutuvan tyynnyttäis ja miettisi: »paras on tälleen».
Mut kevät ja aika se armainen
lumohohdolla järjen voittaa,
taka-ajoilta muistojen säveleet
niin kummasti mulle soittaa.
Ne kertoo hetkistä menneistä
ja ajasta eloni aamun.
Niin, kenpä se silloin nähnyt ois
tosi-olojen harmajan haamun.
Sitä nähnyt en, silloin mä hengitin
kevätruusujen runsahan sulon. —
Nyt on toisin, nyt minä kaikessa nään
syysluonnon kalpean kulon.
On itkuja elämä ihmisten,
ken tuskat tutkia taitaa.
Kas kohtalo iloja antaessaan
kovin käyttävi mittaa saitaa.
Ja elämän ankara todellisuus taas työhön, toimehen säätää. — Mun tahtoa täytyvi pingoittaa… sulohaavehet kauuas häätää…