Mä katson ja mulla rinnassa niin hellästi värähtääpi. Ja kun minä poistun, rintaani jotain hyvää, lämmintä jääpi.
ELÄMÄN TAISTELOON.
I.
VALA.
On kevätpäivä. Meren aava selkä jääkahleistansa vapahana välkkyy, ja riehakasti ulapalla kiitää nuo aallot vaahtoharjaiset ja uljaat. — Mutt' hiljallensa tyyntyy vauhti vauhko, ja lepohon jo laineet laskeuupi.
Siin' illansuussa istuu nuorukainen, veen kalvoon kuvastuu sen varsi norja. Hän yksin on, pää käteen vajonneena, ja katse haaveisena kauvas lentää. On kaunis hän. Kas kutrit tuuheaiset, kuink' kaartaa otsaa tyyntä, korkeata ja kuinka ympäröipi ohimoitaan niin hellän lempeä ja vakaa loiste.
Hän istuu itsekseen, ja on kuin mietteet nyt liikkuis' valtavasti mielessänsä. — Kas, pään hän nostavi, ja silmissänsä nyt leimahtaapi liekki jumalainen. Hän mitä miettinee? Miks' sävy kasvoin on jännitetty, totinen ja luja?
Hän ylös kavahtaa ja puhkeaapi nyt sanat intoiset nää huuliltansa: »sen vakuutan mä kautta meren, taivaan, sen vannon kautta auringon ja tulen, ett' ihanteilleni mä elän, kuolen ja taivas kostakoon jos tehnen toisin».
Hän lausui näin ja vaikeni ja istui, — niin viipyi rantamalla yöhön myöhään. Ja illan hämärään kun seutu hukkui hän vihdoin kotiin nähtiin palaavaksi.