Tuo hopeahapsinen vanhus ken niin henkevä, kirkassilmäinen? — Hän on äiti. — Poikansa hältä kai tuon mielen puhtahan sai?
Kai äiti se istutti aatokset
pojan mielehen hellät ja lämpöiset?
Kai äiti se innosti lapsestaan
toden puolesta taistelemaan?
Kai äiti se suunnan viitoitti,
mitä sitten poikanen asteli?
Ja poika ei äitiä pettävän näy
vaan varmana tietään käy.
Tuo äiti, jo hopeahapsinen on joutunut haudan partaallen, mut vieläkin silmänsä kirkkahat pojan kulkua seuraavat.
RAATAJANUORISOLLE.
Vanhat hautahan horjukoon, kuoleman enteet heille jo soittaa. — Nuoriso astuos taisteloon, sinussa alkava aamu koittaa.
Pois sumu silmästä, nuorist' ei saa
pylväitä lainkaan kaatuva aika.
Eespäin nuoria kannustaa
veljeys-aatteen tenhova taika.
Nuoret ei ihanteitansa myy
helyjen loistoon, kurjahan kultaan,
vanhoilla kyllä on hävetä syy
ammoin he vaihtoi aatteensa multaan.
Taistohon nuoret, kerta ken vain
tinkii, toistekin tinkii, myöntää.
Eespäin kellä ei pyrkimys ain!
vastalaine sen taappäin työntää.
Taistohon! Lippunne nostakaa
vartiojoukkona luona sen seisten.
Vannokaa, siihen ei koskea saa
iskut sortajain halpojen peisten.