II.
Ihminen, ihminen vapaaks' korkeaks' on luotu eikä madoks' maan. Ilmoihin, korkeihin aatosten on nousta suotu lentoon ioistoisaan.
Kaukana, kaukana siintää vetten siniseljät saaret kaihojen. Lainehet tuuloset kummun koivahaiset heljät soittaa kutsuen.
Vapaus, vapaus sua aatellessa aivan mieli hurmaantuu. Ies pois, kenpä vois elää alla tuskan, vaivan orja vain, ei muu.
Kutsut soi, kutsut soi mielet syttyy sankartöihin eestä kansan, maan. Peikot vaan kauhuissaan sitois' meitä hornan öihin, kuoloon kauheaan.
Ies pois, inha ois kestää orjan ikeen kauhu. — Nyt se murskataan. Tuulet soi, huminoi, vapauden taiston pauhu kaikuu yli maan.
Kahleita, kahleita kuulkaa kuinka kalskuttaa ne naurain, irvistäin. Kytkyet rautaiset toisten ympäri jo saa ne vieden tyrmään päin.
Taisteluun, taisteluun sinne miss' on aaltoin hyrske, miss' on mustin yö! Eteenpäin kiirehtäin! Valitus ja itkun tyrske raukkojen on työ.
Katkotaan, ratkotaan toki tyrmän, manan mahdit, lyödään estehet. Nousemme, tietkää se niinkuin vapauden vahdit uljaat, urhoiset.
Hetki lyö, loppuu yö, eteenpäin nyt siskot, veikot valoon hulmutaan. Aika on tuomion, vapisten jo hornan peikot surmaa aavistaa.