— Tarvittis mar niingi, — oleks ajatell, millaills se tapaduis. — Soittas semsis toimituksis pruukata ja jos Hakkri Iiro puhalais klanettias ja snää krahnaisif fiooli, niin gyll mar siit jo koko juhl tliis.
Mutt ei mnuum duuman Vilkullk kelvann. Se poik pan ai asjak kunttohon doisellt tavallk kon davalise ihmse, ja tuski mnää oli saanns sanotuks, millaill mnää ajattlin Gringelini herättämist, ennengo hän rupes kattlema mnuu niingon girko vaevast ja sanos: "Soitta! — soiteta oikke semsis menois; soiteta ja päristellä. Mutt tykkäks snää, ett se o juhlalist. Ei yhtikäm behu. Toist se on go ammuta ja mnää olengi ajatell, ett Kringelin herätetäm barill laukauksell huame aamust."
— No niin, gyll se vaam bäis käy. Ammuta vaa. Mutt mistäst mek kaikk saam byssy? Em mnää vaa sunkkan dulf föleihi, jos snää yksnäs päräyttlep pyssyines, mnää tahdo amppuk kans ja kyll mnää sengin diädä, ett Hakkri Iiro ja ampput tahto, kon gerra ambumisen doimeis olla.
— Ol vai olk, kukast täsä pyssyst om buhell ja pyssyj ajatell. Tykkäks snää, ett se olis juhlalist, jos joku snuu nimipäevälläs tliis akknas allp pyssyllp paukuttleema? Takkaks, ettäs heräisi haulpyssym bräiskäyksest?
— Engöst mahdais sendä herät? Mutt Herra nimes, milläst mes sitt ammu, josei pyssyill?
— Mill me ammu? — Kanuunallt tiätyste; eik siint tarvita Iiroj eik Aaroj; mes saa sen gahden doime valla hyvi. Snää laita Minervan ganuuna huameltta aikasin dänn ja ko mnää se lada, ni mnää takka, ett se käy kolmest pyssyst ja ussemastakkin, go se lauasta. Tiädäks se om boikka se Minervan ganuun; mnää ole sill ennengi jyräytell.
— No om mar snuull vaan goeran guri, mutt ei snuu meiningis hulluma ol. Ja kyll mnää kanuunan dännt toimita hyvis ajois. Ko ensmäine lehterkuarm mene haminaha huame aamust, ni mnää hyppän guarmam bääll, mene Minervaham, bistän ganuuna säkkihi ja pääsen dalomboja heosell haminast kotti jällk kanuunoinen. Se käy niingo äksäst vaa.
Ja nii mnää teingi. Minervan ganuun ol meill jo enne viitt seoravan aamun ja Vilkk rupes koht ladamisen doimeihi. Kruutti se poik ajo sinnp piolissi, ni ett mnää jo pakkasin dyyreksymän goko juhlalisutt ja kruutim bäälls se hakkas ja mänttäs rohtmi, nii ettei sill oli mittä määrä. Kyll mnää händ koiti hillitäkki, mutt luulettak, ett se mittä autt. Ei maare; se hakkas vaa vasarall ja puumbalikallt topningeitas kanuunaha ja sylk ai joukko, ett kummingim biukka olis menn. — Em mnää olp pali kanuuna ladamisen doimeis oll, mutt kyll mnää se sendä ymmärsi, ett siit juhlalinem baukaus pit tleeman, go se lauasti, se Vilku lading. Sill ett kruutti siin ol, niingo sanott, oikkem Borvo mitall ja topningeit Vilkk ol hakanns se juur jämt täytte suuhu saakk. Olsitt nähnk, kuit tytyväise näköne Vilkk ol, ko hän ol saannt tyäs valmiks. Häne silmäs kiilsiväp pääs juur niingon dinaknapik, ko hän viäl kerran goitt sormellas, ett olik rohtmep piukas. Ja sitt hän siäppas koko rustingin gainlohos ja me läksin dosa pual kuude aikka aamustem bainaman Gringelinin dyä. Hissuksis me liikusi ja pääsin göökkihi, nii ettei Anton tiätänn mistä. Kuultti vaan, gom boik kuarsas toises huanes. Koko talos ei oli liikkell viäl kukka muu kom biik. Se ol tehn valu takkaha ja pelas siink kaffepannuines. Mutt mnää sanosi händ: "Kuulestis flikk, menestis hiukam bois tiäld siitt muuri viärest, meill on däsä kans piänd toimitust."
Kyll piik meit vähäm bitkäst katos, mutt men se sitt sendäm bois muuri viärest, nii ett Vilkk pääs kanuunatas panema laillsse asenttoho siihen dakall. Kaua hän stää siins sovitteli ja justeeras, mutt viime se ol häne miälestäs hyvim baikallas ja mnää sano se, ett se näytt oikke juhlaliseld, ko se siin makas takalls suu päi Antoni huanett. Eik nys sitt tarvitt enä muut ko ruvet laukasemisen doimeihi. Mnää ajattli itteksen, ett kyll mar Vilkk sen gunnjan dahto ittelles, ko hän se ol ladannukki ja muutongi ol semnem byssmiäs. Eng mnää tahdk kiälttä, ett mnää hiukam belkäsingi stää kanuunam bahust ja siirsingi ittiän vähitelle ovem bualehem biika seljän daa. Mutt em mnää siälls saannk kaua seisso. Vilkk ott pärehe valu, tul mnuun dyän ja sanos: "Jaaha, Kalkke, snää joudak kyll nähds sem biäne vaeva, ettäs laukaset tuan, go mnää ole se ladinkkin doimittan."
Mnää ymmärsin gyll, ettei täsä ollk kysymyst vaevoist, muttko ett Vilkk pelkäs ja, niingo sanott, pelkäsi mnää, pahus soikko, ittekkin goko rustinkki. Mutt samas silmäräpäykses mnää muistin, gui mnää oli maistraati edes saannk kehumist rohkeudestan, gon oli oli valu samottamas, sillon go engelsman Rauma haminam boltt. Ja ko mnää se muisti, ni mnää puri hammastan, graappasim bäresoito Vilkun gädest ja sohasi sillf fänkpannuhu. — —