Ihme, ettei hän heti ollut huomannut, että tuo inhoittava ihminen oli varas.
Hän käveli edestakaisin huoneessaan. Hänen kellonsa oli seisahtanut, mutta kun hän meni akkunan luo, näki hän tähdistä, että kello oli lähemmäs kaksi. Plejadien jalokivikoriste kimalteli korkealla idässä ja tuolla savupiipun päällä tuikki Aldebaran himmeästi, punaisena kuin lyhty sumuisessa kujassa. Hän haukotteli pitkään, tuska oli kadonnut, ja hän ajatteli tulevaisuutta riisuutuessaan. Hän ei enää milloinkaan pelaisi, hän tekisi onnistuneita kauppoja, rikastuisi, hän tiesi sen, hän tunsi sen nahassaan. Ja hän, jota hän rakasti — tyhmä sana tuo rakastaa! — jos hän pettikin häntä, niin entä sitten? Maailma on täynnä naisia, ja kun on vaan rahaa – – –
Huoneuston kaikkien avattujen ovien läpi tunkeutui keittiön vesijohdon vuotavan raanan loriseva ääni. Ja ajatellen Maecenasta, joka oli niin rikas, ettei voinut nukkua kuulematta suihkukaivon lirinää, kääriytyi hän peitteeseensä ja nukkui levollisena.
BLOM
Häikäisevän kirkkaana elokuun aamuna täsmälleen kello kahdeksan aukenivat Långholmenin portit kolmelle laitoksen hoidokkaalle, jotka siellä olivat eri syistä viettäneet eri pitkiä aikajaksoja, tarkoin sovitettuja heidän lainalaisen yhteiskunnan kanssa teossa osoittamansa erimielisyyden suuruuden ja laadun mukaan. He eivät tunteneet toisiaan, yhteiset onnettomat kohtalot eivät heissä olleet herättäneet veljeytymisen tunnetta, eivätkä he sanoneet toiselleen hyvää huomenta eikä hyvästiä.
Hän, joka tuli ensin, oli lyhyenläntä mies, jolla oli härän otsa ja paksut ranteet. Hän oli pimeänä iltana karannut erään vanhan työmiehen kimppuun, josta hän ei pitänyt, lyönyt hänen suustaan muutamia hampaita ja potkaissut häntä rintaan, niin että hän yski verta muutaman päivän. Hän oli saanut kuukauden pahoinpitelystä, josta oli lievät seuraukset, ja lähti kiireesti lähimpään anniskeluun.
Hänen jälkeensä tuli mies, joka oli pankkiyhtiö-nimiseltä personattomalta olennolta petkuttanut keskinkertaisen rahasumman. Ne kolme kuukautta, jotka hän oli viettänyt ulkosalla käymättä, eivät suurestikaan olleet kaventaneet hänen verevää punssi-ihoaan. Hän oli puettu sopivaan tummansiniseen valkojuovikkaaseen kesäpukuun, jaloissa hänellä oli uudet keltaiset kengät, kädessä hänellä oli pieni, siro laukku, samanvärinen kuin kengätkin, ja hän muistutti eniten kauppamatkustajaa, joka hiljalleen vihellellen tulee hotellista. Hän ei kuitenkaan vihellellyt, vaan nousi kuomuvaunuihin, joissa mustapukuinen nainen kalpein ja suruisin kasvoin häntä odotti, heitti osoitteen ajurille ja katosi tomupilveen.
Viimeisenä tuli entinen räätälintyöntekijä Blom, Oskar Valdemar Napoleon. Hänen kasvojensa väri oli enemmän harmaaseen vivahtava, sillä hän oli saanut yhdeksällä kuukaudella sovittaa kyltiksi ripustetun takin varkauden — hän oli nimittäin toiskertalainen. Oikeassa povitaskussaan oli hänellä, paitsi papinkirjaa vähemmän imartelevine muistiinpanoineen, kahdeksankymmenen kruunun suuruinen summa pistettynä siniseen kuoreen yhdessä vankilanjohtajan antaman todistuksen kera Långholmenilla osoitetusta hyvästä käytöksestä.
Se ei ollut paljon yhdeksän kuukauden työn tulokseksi, vaikka olihan hänellä saman ajan myös ollut vapaa elanto. Hänelle se kuitenkin oli suuri summa, ja se olikin antanut aihetta moniin tulevaisuuden-suunnitelmiin, joista useimmat perustautuivat selviin mahdottomuuksiin, useisiin unelmiin uudesta elämästä, onnesta ja hyvinvoinnista ja yleisestä kunnioituksesta etenkin näinä viime viikkoina, jolloin hän katsoen kohta koittavaan vapauteen oli säästynyt nöyryyttävästä hiusten ajelemisesta ja tuntenut kunnioituksen omaa ihmisarvoaan kohtaan itävän uudelleen ja kasvavan kilpaa parran kanssa ylähuulessa ja leuvassa. Mutta nyt kun hän todellakin oli vapaa ja tunsi kesäaamun vilpoisan ja leyhkeän tuulen hivelevän ohimoitaan ja kuuli suurten puiden huminan, väistyivät nämät suunnitelmat kuin itsestään hiukan taka-alalle, tietysti vaan toistaiseksi, vain muutamiksi tunneiksi, tai ehkä päiväksi, ja yksi ainoa suuri onnentunne heräsi hänessä ja verhosi hänet kuin huumaus. Hän oli myöskin hyvin nälissään, sillä hän oli tänä aamuna tuskin koskenut Långholmenin ruokaan ja ajatteli kaipauksella ja mielihyvällä muuatta Brännkyrka-kadun varrella olevaa pientä ruokatarjoilua, jonka hän vanhastaan tunsi, ja suurta pihvipaistia sipulineen ja yhtä tai ehkä kahta pulloa olutta — niin, olutta!
Långholmenin sillalla seisoskeli muuan vapaa vanginvartija ja onki särkiä pienillä saframipalloilla. Blom pysähtyi ja katseli nojaten käsivarsiaan sillankaiteeseen; häntä huvitti olla olevinaan niinkuin ei hänellä olisi kiirettä. Tuolla alhaalla tyynen veden rehevässä vehreydessä, varjossa sillan alla, uiskenteli suuria punasilmäisiä särkiä edestakaisin vanginvartijan saframipallon ympärillä, nykäsivät sitä hiukan, kääntyivät epäillen ympäri ja palasivat jälleen; silloin tällöin tuli joku sorva, jolla oli punaset evät ja kultaselkä, kauniita kaloja, vaikka hiukan savenmakuisia, ja joskus välähti myöskin lahnanpasurin leveä hopeakylki. Molemmin puolin kapeata Långholmenin salmeketta kastelivat suuret tuuhealehväiset raidat lehtiään vedessä, ja kaislikko huojui hiljaa aamutuulessa. Ja taustalla, etäällä olivat Tukholman kirkot ja tornit sinertävässä autereessa, kuin terävällä neulalla piirrettyinä.