Edit rupatteli herkeämättä. Hän kertoi yhteisistä tuttavista ja valitteli kärsimiään vääryyksiä. Tekla oli ollut häntä kohtaan pahin kaikista. Mutta nyt Tekla oli naimisissa erään puhdistuslaitoksen työmiehen kanssa, tämä oli jo juonut hänen rahansa ja löi häntä joka päivä; ja se oli parahiksi hänelle. Hän kertoi myös joukon asioita itsestään, mutta tavalla, joka tuskin herätti luottamusta.
Blom antoi hänen puhua, eikä puhunut itse paljoa. Hän ajatteli yksinäisyydessä viettämiänsä yhdeksää kuukautta.
Hän veti Editiä hiljaa käsivarresta ja vei hänet metsään johtavalle polulle, ja Edit vaikeni kesken puheitaan ja seurasi häntä sanaakaan sanomatta. Polku johti metsänpimentoon pensasaidan luo, joka ympäröitsi yksityistä puutarhaa, mistä muutamat suuret hopeahaavat kohottivat ilmoille korkeat ja laajat latvalehvänsä. Toisellapuolen kohosi kuusikkorinne sammalineen ja sananjalkoineen ja tummine viidakkoineen.
Kuusenlatvojen yli purjehti hiljalleen valkea suvipilvi.
* * * * *
Blom heräsi siihen, että suuri sadepisara raskaasti putosi hänen oikealle silmäluomelleen. Hän kohoutui puoliksi istumaan ja hieroi silmiään — oliko hän nukkunut? Hän oli yksin, ja satoi. Ei vielä satanut rankasti, vain ensimäiset suuret pisarat putoilivat. Mutta hänen yläpuolellaan oli musta pilvi…
Missä oli Edit!
Hän oli jättänyt takkinsa ja keppinsä kappaleen matkaa syrjään; hän nousi ja puki takin ylleen. Yhtäkkiä heräsi hänessä ilkeä ajatus, ja hän koitti äkisti povitaskuaan.
Se oli tyhjä. Sininen kuori oli poissa — kuori, missä rahat ja vankilanjohtajan suositukset olivat olleet.
Hänen kurkkuansa kouristi ja hengitys tuntui raskaalta.