Oli juuri Mukdenin taistelun jälkeinen aika. Koetin johdattaa häntä kiusaukseen kysymällä tanskaksi: — Er De Japaner? Hän vastasi hiljaisella, pehmeällä äänellä, jossa oli hiukan uskonnollinen sävy: — Jeg er föd i Kina. — Ja missä siellä? — Shanghai. —Vai niin, Shanghaissa…
Pidin häntä silmällä, kun hän tarjoili eräälle pöytäni läheisyydessä olevalle seurueelle — muutamia ensi kamarin ukkoja. Hän teki ylhäisen vaikutuksen heidän rinnallaan. Ja minun täytyi nauraa itsekseni, kun näin heidän raskaat elefanttiruumiinsa, heidän kyhmyiset ja pöhöttyneet kasvonsa ja heidän taliset, värittömät silmänsä ja kun ajattelin koulussa saaneeni oppia, että inhimillistä kauneudenihannetta edustaa germanilainen rotu. Ja se on epäilemättä yhä vieläkin näiden senaattorien mielipide.
Mutta pieni kiinalainen oli vieraitten suosiossa ja yleisen harrastuksen esineenä ja hän sai runsaasti juomarahoja, ja kun hänen arjalaista sukuperää olevat toverinsa huomasivat sen, kävivät heidän kasvonsa paljon keltaisemmiksi kuin hänen, ja he katsoivat häneen paljoa karsaammin kuin hän heihin, ja eräs rotutietoisimmista seisoi nurkassa ja pujoi nyrkkiä lautasliinan alla ja näkyi harjoittelevan nyrkkitaistelu-taitoa.
Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa…
Makasin silmät ummessa saadakseni unta, mutta silmäluomien! yli lehahtava tuulahdus pakotti minut avaamaan ne. Yöperhonen oli tullut huoneeseen ja liiteli harhaillen ristiinrastiin tuhkanharmaassa hämärässä ja vaikeni sitten ja katosi. Akkunan läpi kuului yksinäisen juopuneen miehen harhailevat askeleet katukivitystä vasten. Ja tähti pilkoitti.
Makasin ajatellen Marsin tunnettua teleskopillista kuvaa ja sen supisuorien "kanavien" ja kasvullisuusvyöhykkeiden muodostamaa ihmeellistä verkkokudosta. Ja tiesin näiden suorien viivojen todistavan, että kiertotähti oli asuttu. Spektralianalyysista tunnetaan, että siinä on melkein samoja aineita kuin maassakin. Mutta nämä viivat eivät luonnollisina murtautumina, halkeamina ja ääriviivoina milloinkaan muodosta suoraa viivaa tai jotakuinkin suoraa huomattavan pitkää viivaa. Ei yksikään joki, ei rannikko, ei vuorenselkämä eikä mikään luonnollinen kasvullisuus-vyöhyke kulje suorana viivana. Suora viiva on keinotekoinen; se on luonnonoikun oikaisu. Mitä olentoja ne lienevät, jotka kastelevat vainioitaan näiden suoransuorain kanavain avulla? Tietänevätkö he kenties enemmän meidän pallostamme, kuin me heidän? Runoillaanko siellä ehkä tällä hetkellä lauluja, jotka kertovat samaa synkkämielisyyttä, jota kiinalainen runoilija tunsi tuhat vuotta sitten? Ajatelminko siellä kenties kymmenentuhatta vuotta sitten niitä ajatuksia, joita meillä tänään sanotaan uusiksi ja vaarallisiksi? Selvää on, että siellä, kuten täällä, yksi eläinlaji, yksi elonmuoto on laskenut toiset valtansa alle, voidakseen tuohon pieneen palloon painaa tahtonsa ja tarpeidensa leiman. Mutta onko tuo laji ollenkaan ihmisen kaltainen? Vai ovatkohan ne jonkinlaisia jättiläismuurahaisia, joilla on voimakkaat yhteiskunnalliset vaistot ja pitkälle kehittynyt insinöri-taito, mutta joilla ei ole filosofisia taipumuksia? Elääköhän ja toimiiko heidän sukunsa paraikaa, vai onko se aikoja sitten kuollut sukupuuttoon ja jättänyt noihin punaisiin hiekkaerämaihin vain vedestä ja vehreydestä laaditun tumman verkkokudoksensa muistoksi olemassaolostaan?
Turhia kysymyksiä. Kunpa saattaisi nukkua.
– – – Toisen kerran näin tuon pienen kiinalaisen muuanna hurjana yönä suuressa hotellikahvilassa. Meitä oli muutamia miehiä kirjojen, kynän ja piirustimen mailmasta. Markel oli mukana, ja hän oli juovuksissa. Hän keskusteli kiinalaisen kanssa filosofisista kysymyksistä. On itsestään selvää, että sen filosofian, josta entinen Upsalan ylioppilas, tapahtukoonpa se sitten vaikka humalapäissä voi puhua kiinalaisen viinurin kanssa, täytyy olla mitä yleisinhimillisintä.
— Dear little Chinaman, sanoi hän, mitä ajattelette kuolemasta?
Kiinalaisen kasvoista näkyi, että hän yritti peittää hämmästystään tämän olosuhteisiin katsoen oudon kysymyksen johdosta. Puhua kuolemasta muukalaisen kanssa on erittäin sopimatonta. Tuo vieras paholainen oli nähtävästi juovuksissa ja selvänä ollessaankin raakamainen henkilö. Näitä ajatuksia koettivat hänen kasvonsa peittää, ja hän silminnähtävästi yritti päästä vastaamasta kysymykseen. Mutta Markel toisti Sen: