Majuri nyökähytti päätään. Ja kului hetkinen ennenkuin hän vastasi — ikäänkuin itsekseen puhuen:
— Niin, hän on ihastuttava. Ei voi milloinkaan muuksi muuttua. Ei milloinkaan, niin kauan kuin hän elää.
Ja yhtäkkiä hän punastui kuin nuori poika. Hän muisti että hänellä oli Olgan tytär vieressään oikealla. Ja hän tiesi, ettei Nanny pitänyt siitä, että äidin kauneutta ylistettiin.
— Äiti — kuului Nannyn heikko ja hiukan terävä ääni — oli vahinko, ettet kuullut, mitä setä Fredrik äsken sanoi.
Mutta hänen äänensä hukkui hälinään. Äiti ei häntä kuullut.
— Maljasi, pikku Nanny, sanoi majuri häntä lepyttääkseen.
— Sedällähän on myöskin tapana sanoa, että äidillä on "taipumusta rococo'hon", sanoi Nanny. Ja se on hirvein tyyli, mitä minä tiedän.
— Noh, herranen aika, Nannyseni. Kukin tyyli saa kai olla omassa arvossaan. Ja että sinulla on taipumusta vakavampaan tyyliin, senhän minä tiedän.
Nanny ei ollut perinyt ainoatakaan piirrettä äidiltään. Hän ei ollut ruma, mutta häneltä puuttui viehättäväisyys, ja hän tiesi sen. Hän läheni kolmeakymmentä, eivätkä hänen huulensa olleet milloinkaan tunteneet lemmensuudelmaa. Hän haki lohdutusta uskonnosta ja ilkeydestä.
— Sedän mielestä minulla kai on taipumusta suippokaarityyliin, sanoi hän.