— Kiitos! Eihän neiti suutu jos tämä kestäisi hieman kauan, — ehkä aamuun asti?
— En, sinä voit tulla koska tahdot. Odota vähän! eikö kukaan teistä ole kuullut mitään noista vanki-karkureista?
Ellen katseli kysyväisesti väkeä. He kuiskaelivat ja tuuppasivat toinen toistansa kyynyspäähän. Viimein oli joku, joka uskalsi sanoa että hänen luullaksensa semmoisia "tovereita" oli nähty edellisenä iltana hietasärkäin läheisyydessä. "Mutta se oli kyllä mahdollista että tämä oli erehdys".
Muutamat miehet nauroivat ja Tiina, joka seisoi panokodan ovella, huusi, että oli paljo luultavampi että oli ollut kalastajia ja pelastajia rannikolta, jotka humalapäissään olivat siellä kuljeskelleet, jotta tuuli muka puhaltaisi heidät selväpäisiksi jälleen. "Ne ihmiset ovat sitä paitsi paljoa pahemmat karkureita, varsinkin jos viinan haju jossakin pistää heidän nenäänsä. Sentähden olisi parasta että Andreas pitäisi vaaria kädestään ja pistäisi sen viulunsa nahkapussiin, ett'ei siitä tuntuisi viinan hajua".
Kaikki nauroivat. Ellen viittasi ja äänettömyys vallitsi kohta.
— Minä annan sulle revolverini mukaan! sanoi hän Andreakselle. Sillä tavoin voit olla huoleti: Pieni laukaus pään yli vaikuttaa sekin!
Hän juoksi sisään asetta tuomaan ja pisti sen, leikkipuheita lausuen,
Andreaksen hännystakin taskuun ja saattoi häntä ulos portista.
Oli tuskallisen kuuma iltapäivä, aurinko paistoi ja taivaan rannalle nousi raskaita punertavia pilviä. Ruohot melkein kuihtuivat auringon helteessä, joen pinta oli rasvatyyni. Varjot olivat tumman punertavia, valo tuolla avaralla lakealla oli tuhkan karvainen tomusta ja aurinko seisoi taivahalla niin, kuin kummallinen punainen sineetti.
Ellen saattoi Andreasta sinne, missä kanervakangas alkoi.
— Onko oikeastaan terveellistä sinulle pelata koko yö, kysyi Ellen miettiväisesti seisahtuen.