Tiina makasi pohjalla ja työnsi takaisin kaikki ravintolanpitäjän herkut. Onneksi oli, ett'ei se ollut syönyt enempää kuin mitä oli syönyt.

Minä vaan kehoittelin häntä, ett'ei olisi milläänkään, mutta en luule hänen juuri kuulleen, mitä sanoin.

Niels ja minä olimme likomärät, purjeet olivat likomärät ja Tiina oli likomärkä.

En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen sillä tavoin purjehtinut.

Kotiin saakka en uskaltanut häntä viedä. Me laskimme kauppakaupunkiin ja nousimme maihin.

Kippari, joka oli vanhan venheeni ostanut, oli laivasillalla.

Mitenkäs olette te tämmöisessä säässä täysin purjein laskeneet? kysyi hän. Onko teillä lastia?

On häälastia! vastasin minä; jo se on enemmän kuollutta kuin elävää lastia. Olkaa hyvä ja auttakaa vähän; meidän täytyy saada muori maihin, muuten se ehkä henkensä heittää!

Ja siitä saimme Tiinan maihin. Ei voinut hän jaloillaan seista, ja meidän täytyi viedä hänet erään hyvän tuttavani luo kaupunkiin. Ja siellä makasi hän kolme päivää ja kolme yötä ja minun täytyi kuleksia kuivin suin kaupungissa sen aikaa, eikä kyennyt hän edes nenääni nuolasemaan.

Syntyihän siitä sitten koko komerssi, kun Tiina tointui; ja satoihan niitä haukkumisia myöskin siitä, että "olin häntä noin kiikutellut".