Hanna oli hänen vaimonsa. Hän oli yhtä vähän kuin Tiinakaan sukupuolensa lempeimpiä. Mutta jos luonto oli kieltänytkin häneltä hellän mielen hyveet, oli se korvaukseksi varustanut hänet voimakkailla käsivarsilla ja terävillä silmillä, joita molempia hän käytti estääkseen perhettä aivan kokonaan vaipumasta kurjuuden kuiluun.
Se kyllä olikin tarpeen. Jens oli niin usein "poissa" omalla tavallaan, kun muut miehet olivat poissa pyydyksillään.
Muuten oli hän kyllä niinkuin niin monet muut märkätaiteilijat siivo ja hyväluontoinen heikkoinakin hetkinään.
Lapsistaan — hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tyttö — näkyi hänellä olevan hyvin hämärä käsitys. Välistä kun hän tuli syrjäkaria niinkuin krapu hamuillen kalastajakylän katulankkuja pitkin, saattoi hän seisahtua, nostaa raskaat silmäkulmansa ylös ilmaan, koettaen saada niiden näköpiirissä pysyttää edes jotain niistä monista esineistä, jotka aaltoilivat hänen ohitsensa niinkuin vaaleaan sumuun kiedottuina.
Ne olivat tavallisesti nuo esineet kalastajani valko- ja keltatukkaisia lapsia.
Prrr! sanoi hän ja ojensi etusormensa heitä kohden, ikäänkuin olisi tahtonut kirjoittaa kuvioita ja kirjaimia eteensä ilmaan.
He pysähtyivät, nauraa virnistelivät hänelle tai piiloutuivat peloissaan toistensa selän taa — aina sen mukaan, minkä ikäisiä ja kokoisia olivat.
Onko se — onko se Sivert?
E-e!
Onko se — Jakob?