Hän ei ollut oikein selvillä aikeestaan, kun kouraisi pastellilaatikosta … ja käsi kuljetti liitupalasia pitkin pahvin pintaa. Kuuvalo oli kyllin vahva häntä opastamaan. Siinä muovaeltiin puoleksi sokkosilla, voisi sanoa — mutta niinkuin viiriäinen häkissä hänkin osasi sinne päin, mitä etsi.
Yö oli lämmin; hän heitti yltään puseronsa yhä syvemmin kiintyneenä luomistyöhönsä. Ei kaivannut mallia, ei edes muistanut, että oli sitä koskaan ennenkään tarvinnut. Ensi kerran hän nyt tunsi itsensä täysin vapaaksi "uimariksi", joka hellittää kiristetyn köyden ja liitelee syvemmille vesille itseensä luottaen.
Ja silloin — yhtäkkiä … ei, ei hän siitä hämmästynyt, kun jokin suhahdus pakotti hänet katsahtamaan kivipöytää kohti.
Hän oli jo keskellä näkyjen maailmaa.
Ja siellä oli näky.
Pöydällä istui aivan nuori alaston nainen, hiukan kumartuneena eteenpäin, toinen kyynärpää nojaten polveen, käsi leuvan alla. Pöydän laidalta ulottui tummaa vaatetta penkille asti, jolla jalat lepäsivät. Tätä verhostinta vasten kävivät ruumiin alaosan piirteet ilmiselviksi, kun taas pään ja vartalon taustana oli synkkiä sypressejä.
Kasvot täydessä kuuvalossa. Marian kalpeat piirteet, yksitellen. Unessakävijätär, joka on jäänyt lepäämään. Silmät suurina auki — ei tuijottavina, ei hakevina — katsellen kauvas, laajalle äärettömyyteen.
Marian ilmeissä ja piirteissä ei näkynyt pienintäkään liikahdusta, joka olisi ilmaissut, mitä hän ajatteli ja tokko hän ajatteli mitään. Suun ympärillä vain heikko hymy, värisevä kuin kuun sanomaton kaihomieli.
Adelsvärd laski kädestään pastellit — kumartui eteenpäin ja kuiskasi:
Maria?…
Tyttö ei hievahtanut.