Ei hänkään! murisi Neero — eikä saanut silmiään käännetyksi alastomasta naisesta.
Kauniit olivat hänen muotonsa. Hienot, pyöreät hartiat, solakat käsivarret ja jalat, pieni, palleroinen povi, moitteeton lantiolinja, vyötäisiä ei ollut kureliivi turmellut … eikä mitään ulkonaista merkkiä, että hän oli ollut äitinä. Selkä runon ja piirroksen arvoinen! ajatteli Adelsvärd.
Ja pitäen viiniruukkua kädessään hän astui hyvällä tuulella Neeron luo:
Kuuleppas, maalataan hänet yhdessä — kahteen mieheen! Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan?
Neero nauroi itserakkaasti ja selitti siihen tyytyvänsä. Rouva Appelsina laskeutui jälleen pitkäkseen patjakolle ja söi leivoksia. Neero loikoi laattialla leposijan juurella kuin taltutettu karhu. Vähin erin hän tyhjensi kaikki, mitä oli sinne tuodusta Coneglianosta vielä jäljellä. Lopulta se vei hänestä voiton. Hän kiskaisi haltuunsa erään maton, kääriytyi sen sisään, keikahti toiselle kyljelleen — putkahti kerran vielä istualle ja muljautti veristynein silmin naisesta Adelsvärdiin. Tämä istui yhä piirtäen eikä liikahtanut tuoliltaan, Neero päästi syvän, rauhottuneen henkäyksen niinkuin palkeet, joista ilma loppuu — ja veti kuorsaten unta.
Hän ei herää ennenkuin myöhään päivällä! virkkoi rouva hetkisen kuluttua.
Niinpä siis lähden yksin kotiin! sanoi Adelsvärd ja löi piirustuskirjansa kiinni — kääntämättä häneen katsettaan.
Kotiinko — nyt? kysyi rouva ja lisäsi hiljaa, himmeällä äänellä: Onko siellä joku teitä odottamassa?
Ei minua kukaan odota! vastasi Adelsvärd.
Pankaapa vähän puita uuniin! pyysi rouva. Minulla on vielä tallella pullo viiniä: kerranhan sitä vain eletään!