Viinikö vai uteliaisuus, minkä viisas Felldner osasi herättää lupaamallaan "yllätyksellä", vai mikä satunnaisuus sai valtaansa Adelsvärdin herkän mielen?
Häpesikö hän ehkä haaveiluaan — pientä lapsipoloista laguunin saarella?
Hänestä tuntui hassunkuriselta kiinnittää mieltään mokomaan asiaan. Se oli liikaa tunteellisuutta. Felldnerillä, naislääkärillä, kuului olevan hyvin paljon naistuttuja. Kenties odotti siellä pirteä seikkailu nuorta suomalaista maalaria — silloin kun tämä istui syömässä hopealautaselta ja juomassa hopeapikarista?
Hän lievitti pikkuista yltyvää tunnontuskaansa juuri sillä pelolla, että salaisuus muuten ehkä tulisi ilmi … ja juoksi avopäin pitkin kanavan reunaa sille kohtaa, missä vene odotti, kuten hän olikin arvellut.
Hän levitti kiireesti taskukirjansa auki. Taas tuo lakastunut pikku oksa! Oliko se määrätty aina häntä muistuttamaan?
Hän aikoi reväistä lehden ja siihen kirjottaa pari sanaa — mutta samassa muisti, sydämessään hiukan pistosta tuntien, ettei pikku saarelainen osannut lukea. Hänen sisässään kihisi sääli ja harmi sekaisin. Minä olen liian pehmeä pikku vaikutuksia vastaan! Tottahan tyttö vaipuu uneen … ja jollei vaivu, mitä siitä? Olenpa minä aika hupsu! —
Hän antoi pullon ja pulveritukun venemiehelle ja muistutti tarkasti, että hänen piti itse puhutella lasta — ja selittää sille, kuinka lääkkeitä oli käytettävä … pikku tytön pitäisi olla oikein kiltti ja tottelevainen … huomisaamuna varhain tulisi hänen "tohtorinsa" saarelle! —
Ja Adelsvärd kevensi omaatuntoaan painamalla tämän läksyn vielä toisenkin kerran vanhan raatajan mieleen — ja antamalla hänelle runsaasti juomarahaa.
Ukko nosti ääneti hattuhylkyään — ja nyt Adelsvärd keksi, että tämä mies oli juuri se "toinen", gondoolisoutajan varjo, joka pari päivää takaperin oli hattuunsa korjannut vieraalta saamansa palkkion.
Kah, sinähän olet sama mies, jonka näin silloin illalla! Nyt minä sinut tunnen. Enpä tiennyt, että sinullakin on vene! … sanoi Adelsvärd.