Pikku Wrengle oli myös tullut. Siellä hän istui lystillinen naama kippurassa, vaaleat viikset väännettyinä sankarinnäköä tavottelevaan asentoon, kuten hänen mielensä teki — ensin alaspäin ristisuun poikki ja sitten ylös tirkistäviä silmiä kohti. Aina hän ikävöi sotilasaikaansa, puhui ja lauloi siitä alinomaa ja väitti, että hänessä oli mennyt hukkaan tiukka upseeri. Ylähuulta rumentava lovi johtui hänen oman puheensa mukaan eräästä kaksintaistelusta, jossa oli käytetty sapeleita. Lopulta hän uskoi tätä juttua itsekin.
Nyt hän kiisteli Felldnerin ja upseerien kanssa rakkaudesta. Kronstadt kuunteli haudanvakavana ja kyhäsi pieniä karamatteja appelsiininkuorista ja tulitikuista.
Rakkaus on kirottua villitystä — piipatti Wrengle hauraalla tenorillaan. Silloin kun ei ole sen vallassa, ikävöi sitä niinkuin villakoira. Kun on päässyt siitä eroon, niin häpee kuin villakoira. Ja kun ei ole villakoira, jolla ei ole rahoja, vaan ihminen, joka on ne menettänyt rakkauteen — niin kiukustuu siitä ihan käppyrään niinkuin villakoira, kun on ollut niin tyhmä kuin aasi! —
Vaikka upseerit vain puolittain ymmärsivät hänen württembergiläistä italiaansa, nauroivat he ja näyttelivät valkoisia hampaita mustien viiksien alta.
Juuri niin! myönsi Felldner. — Omne animal … j.n.e. Mutta sillä ei lausuta rakkaudesta kerrassaan mitään. Mieleeni muistuu vanha estetiikan professori, joka meillä oli Tübingenissä. Hän oli hajamielinen ja kuuro — kuten useimmat esteetikot. Kerran hän alotti luentonsa näin: Hyvät herrat, rakkauden tunteen aiheuttaa muuan "friktion" … eikä käsittänyt kuulijain tavatonta hohotusta, vaan huusi vimmastuneena polkien kateederia: Se on "fiktion", se on kun onkin "fiktion", sanon minä! —
Luonnollisesti — jatkoi Felldner — rakkaus on jotakin kuviteltua. Kaikki riippuu mielikuvituksesta. Rakkaudesta voimme sairastua, mutta se voi parantaakin. Onhan nero hermojen omituisuutta; samoin rakastuminen on tavallaan nerollisuutta — ylen kiihtyneiden hermojen ilmenemistä. Pitäkäämme sitä sinä, mitä se on. Ylä- tai ulkopuolelle sitä, mikä on puhtaasti eläimellistä, emme pääse. Tosin on miehiä ja naisia — parhaimpiakin — joista tämä eläimellinen on hävettävää, vastenmielistä. Siinä kohden on siis Wrengle oikeassa. Hänen mieleensä tuli kai "friktion". Renessanssin suurmiehet — ynnä heidän naisihanteensa — kääntyivät siitä inhoten pois: miehet eivät tahtoneet alentaa ihannetta — ja naiset mukaantuivat. Muuten Michelangelo ja Leonardo eivät näyttäneet mitään pelkäävänsä — ei inhimillistä eikä eläintä. Tunsivat molemmat muodot kuin viisi sormeaan. He vain pitivät — sellaisella voimalla, joka vaikuttaa enemmän valtavasti kuin vakuuttavasti — kiinni siitä käsityksestä, että eläimen vaatimukset rakkaudessa ovat sekaantumista sielun pyrkimykseen, kun se tavottelee ylevää. Mutta hekään eivät itsensäkieltämyksessä saavuttaneet ylevää.
Kukaan ei sitä saavuta. He olivat voimaneroja, yli-ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tai, niin sanoaksemme, eivät tohtineet käyttää koko voimaansa.
Tahto tekee miehen. Mukaantuminen on naisellista. Mutta kumpikaan sukupuoli ei voi mennä omaa ainettaan pitemmälle. Ja tämä aine on maa, hedelmöittävä ja synnyttävä.
No niin, me nykyajan ihmiset suomme, että synnytysten lukumäärä vähenee. Meitähän on jo ennestäänkin kylliksi. Eikä meidän niskoillamme ole Michelangelon dogmaattisia, perinnöllisiä suoritettavia kirkolle ja jumaluusopille. Ja meidän vapaauskoisuutemme on vapaampaa kuin Leonardon. Heillähän olikin hartioillaan koko pappismaailma. Sekä tieteemme että taiteemme saavat olla niin hyvät ja etsiä helmiä ylenkatsotusta tomusta, liasta. Usein olen ajatellut — pitkitti Felldner ja hipaisi katseellaan Adelsvärdiä — että kultasepän oppipojat näyttävät jokapäiväisessä elämässään meille tietä. Kun he pajatyöstä päästyään pesevät kätensä, ei likaantunutta vettä heitetä hukkaan. Se siivilöidään huolellisesti. Siitä kerätään kultaa.
Ja vaikkapa saataisiin vain pikkuruinenkin osa unssia, niin se on kuitenkin jaloa metallia. Ajan mittaan voi siitä karttua kokonainen koriste!