Toinen keskeytti: Hän ei koskaan valehtele! Mutta sinä olet mustasukkainen. Ilman pienintäkään syytä. Sinä et tunne häntä. Hän tekee ihmisillä kokeita. Oikeastaan hän välittää heistä vähän — ja kuitenkin niin paljon. Hän on hyvä, itsestään, eikä hänelle tarvitse osottaa suosiota. Ja sinusta hän pitää niin kovin paljon — niinkuin me kaikki muutkin. Sille emme voi mitään! —
Adelsvärd kuunteli, ja hänen ohimonsa jyskivät. Eikö tämä nainen valehdellut? Noissa sanoissa ei kaiketi ollut nimeksikään totta. Ja kumminkin viehätti tällainen puhe.
Hän odotti, että Leontina rupeisi järjestämään pukuaan kuntoon. Mutta tämä ei välittänyt mistään — vain nauroi. Oli kerrassaan mainiolla tuulella. Poikkesi kerran ovelle kuuntelemaan:
Siellä ne ovat jo ehtineet pitkälle! huusi Leontina ja taputti käsiään.
Kyllä minä heidät tunnen. Ei tämä ole heille mikään yllätys!…
Olemmehan me kaikki olleet mallina!
Hän avasi oven reippaasti ja veti Adelsvärdin mukaansa vierashuoneeseen.
Oikeassa hän olikin. Kummallakaan taholla ei ollut syytä hämmästyä.
Pikku Letizia ja iso Emilia olivat saman verran puettuja kuin rouva
Appelsina. Upseerit ja naiset pyörivät tanssissa huimaavaa vauhtia.
Wrengle veteli falsetilla sotilaslauluja. Piaanoa soitti Kronstadt.
Felldner, jonka huulilla oli epäilijän hymy, silmäili tätä kaikkea kuin
pilvestä korkealta vuorelta.
Nähdessään uuden parin tulevan riensi tohtori heitä vastaan ja sanoi: Tämä on vanhan Venetsian yö — rediviva… Juokaamme meidän kaikkien onneksi! —
Ja hän tyhjensi kaappinsa suurimman pikarin — lahjottaen sen sitten
Adelsvärdille.
* * * * *