Hän sai vuorokaudesta irti uskomattoman paljon. Sairaskäyntejä päivällä ja yöllä — ja kuitenkin aikaa lukea kaikkea kirjallisuutta gondoolissa matkalla elämän ja kuoleman välillä.
Ruotsalainen maalari Kronstadt, suuri kyky, joka oli matkaansa varten saanut suuren ulkomaisen apurahan, painoi aherruksellaan toverit melkein mäsäksi; muuten hän oli ylhäisen umpimielinen, vakava kuin hauta, ja ääni oli basso-barytoni, mittaa kuin jättiläisellä, pieni pää, Kaarle kahdennentoista muoto, Kustaa Aadolfin parta.
Hän oli liittynyt Adelsvärdiin sen vuoksi, että tämä oli ylimys vanhaa ruotsalais-suomalaista verta; myös sen vuoksi, että hän teki työtä.
Mutta sitä eivät tehneet eteläsaksalaiset maalarit. Ilmestyivät säännöllisesti joka lauvantai-ilta ja epäsäännöllisesti muulloin kapakkaan. Sen seinät oli Kronstadt koristanut, sen häyryinen huone täyttyi hänen bassostaan, ja aina hän piirteli. Tuskin milloinkaan hän otti osaa yleiseen keskusteluun — taidekauppiasten ja naisten ilkeistä juonista. Kun ei Adelsvärdkään kajonnut näihin mieltä kiinnittäviin asioihin, istuskelivat molemmat yhdessä, piirtäen kilpaa, hieman hymyillen toisille, juoden mehevää viiniä verrattain kohtuullisesti. — Eteläsaksalaisissa oli vähemmän kohtuutta. Siellä oli pikku Wrengle, ristihuuli, tenori, Würtembergistä kotoisin, kuvittaja, taitava lyijykynäilijä, joka ei koskaan saanut tilauksiaan valmiiksi, aina väitteli, mielellään hoilasi sotilaslauluja ja liian helposti juopui. Ja hänen ystävänsä Otto Appel, "patriisin poika" Augsburgista, hieno ja heikko luonne, alottanut maalarina ja takertunut kiinni ensimäiseen naismalliin, mikä osui hänen tielleen. Tyttö oli kotoisin Venetsiasta, tuonut hyvin nuoret sulonsa Müncheniin maalarien joukkoon, tutustunut siellä Appeliin, vienyt hunningolle hänen terveytensä, äidinperintönsä ja taiteensa — niin nopeasti kuin mallitytön sulot voivat. Appel ei jaksanut ravistaa häntä itsestään irti. Ylhäinen perhe oli viimein ostanut hänelle talon Venetsiassa — jossa hänen oli määrä maalailla. Appel teki siitä ystävilleen hotellin. Siellä elämöi paksu, tavattoman vahva Leopoldus Mair — jolla oli Neeron-pää ja sammumaton jano. Appel oli Münchenissä mennyt mallinsa kanssa naimisiin ja jättänyt hänet sinne elinkorolla elämään. Virallisesti hän oli Appelin vaimo, jolla oli asemansa mukaiset vaatimukset; yksityisesti hän vaihteli rakastajia tiheään ja päättävästi. Ja kun Appelin ystävät kukin vuoronsa mukaan tarttuivat rouvan pauloihin eivätkä silti lakanneet miehen ystävinä avaamasta ja vuoroin peittämästä hänen silmiään, kehittyi tämä suhde oikein eteläsaksalaisen monimutkaiseksi. Münchenin elämä on päältäpäin hyvin poroporvarillista; runsas olut näyttää runsaalta hidasverisyydeltä. Mutta oikeastaan on taiteilijain elämä siellä kirjavaa kuin Pariisissa — baijerilaiseen tapaan vain paksumpaa.
Tavantakaa vannoi Leopoldus Mair — kohottaen litranruukkuaan kuin Tor-jumala vasaraansa — että nyt piti siitä tehtämän loppu. Rouva Appel (tavallisessa puheessa "Appelsina") oli kivuliaan pikku tyttärensä kanssa saapunut Venetsiaan, jättänyt lapsen hoidettavaksi ja järjestänyt itselleen yksityisasunnon jossakin pienessä yksityisessä talossa — kukaan ei tiennyt missä. Appelin perheselkkaukset olivat pohdittavina kapakassa; Conegliano virtasi yhä runsaampana; maalaaminen oli heitetty sikseen; taidekauppiasten muistutuskirjeitä luettiin ääneen, kuvitettiin, puettiin runon muotoon ja säilytettiin. Adelsvärd ja ruotsalainen olivat tähän kaikkeen oikeastaan kyllästyneet — mutta toisinaan heitä vieläkin huvitti tuo rappeutunut huolettomuus. Nuoruuden päivinä saa paljon niellyksi pelkästään ajanviettona, vaikka suulaki olisikin nirso.
Kapakka oli täysilukuinen, kun Adelsvärd astui sisään. Tupakan savua, viinin häyryä, nuoria, tukevia miehenruumiita, jotka retkottivat raihnaisilla, olkikudoksen peittämillä tuoleilla. Mandoliinin ja kitarrin rimputusta laulujen säestykseksi, joissa ei ollut mitään järkeä, ainoastaan loppukerto.
Leopoldus Mair oli temmannut paidankaulurinsa auki; häränkaula oli pullistunut, iso naama hehkui; ohimoille oli kiedottu murattiköynnös. Hänen edessään istui Wrengle piirtäen hänestä Neeron kuvaa.
Ruotsalainen seisoi Wrenglen takana ja nyökkäili kehottavasti: Siitä tulee hyvä! Mikset koskaan tee mitään valmiiksi?
— Jos tekisin valmiiksi, veisi sen minulta piru ja taidekauppias. Kun en tee valmiiksi, niin sanot, että se on jotakin moskaa. Jos se on moskaa, niin hulluahan on yrittää sitä valmiiksi…! Sen sanottuaan Wrengle heitti kädestään lyijykynän ja repäisi lehden irti piirustuskirjastaan.
Anna tänne! mylvi Mair. Minun täytyy se saada — se annetaan hentulleni!…