Telemakos, kuullessaan isästään puhuttavan, peitti purppuraviitallaan kasvonsa, jotteivät kyyneleet näkyisi. Silloin Menelaos huomasi, että nuori vieras oli Odysseun poika. Hän miettimään, puhuisiko nuorukaiselle vielä hänen isästään vai koettelisiko häntä toisin sanoin. Hänen siinä miettiessään astui sisään kauneudestaan kuulu Helena-kuningatar. Heti riensi kolme orjaa palvelemaan häntä. Yksi asetti esille komean istuimen, toinen levitti maahan hienon villavaipan ja kolmas ojensi hänelle hopeakorin, jonka hän kerran oli saanut lahjaksi Egyptin kuningattarelta Alkandralta. Korissa oli mitä hienointa lankaa, Helenan kehräämää, ja nytkin hän otti käteensä kultavärttinän. Istuttuaan kääntyi ihana kuningatar puolisonsa puoleen:
"Sano, joko tiedät keitä vieraamme ovat? Arvannenko oikein, mutta en milloinkaan ole nähnyt ketään, joka olisi niin Odysseun näköinen kuin tämä vieras. Hänen pieni poikansa jäi kotiin isän lähtiessä minun, heikon naisen puolesta käytyyn kovaan taisteluun Ilionin muurien edustalle."
"Puolisoni", vastasi hänelle Menelaos, "samoin olen minäkin arvellut. Kädet, jalat, kasvot, katse, pään muoto, yksinpä hiuksetkin ovat samat kuin Odysseulla. Ja kun hänen kärsimyksistään puhuin, näin, miten kyyneleet vierivät vieraamme silmistä, vaikkakin hän koetti sitä peittää."
Peisistratos, Nestorin poika, lausui silloin:
"Oikein sanot, Menelaos. Hän on Odysseun poika Telemakos ja on nyt saapunut luoksesi kysymään sinulta neuvoa. Sillä vaikeata on nuorukaisen isätönnä, turvatonna asua kodissaan, jonka vieraat tahtovat tuhota."
Menelaos sai lausumaan:
"Olen siis saanut kotiini sen ystäväni pojan, joka minun tähteni on saanut kovimmat kokea. Jos Zeus olisi suonut minulle onnen hänet vielä kerran tavata, olisin ystävyyteni osoitteeksi lahjoittanut hänelle Argossa kaupungin ja asunnon, jonne hän olisi saanut tuoda koko Itakan kansan. Silloin olisimme saaneet usein tavata toisiamme ja viettää yhdessä vanhuutemme päivät. Mutta jumalat eivät ole sitä sallineet."
Hänen sanansa saivat kyyneleihin sekä kuninkaan itsensä että ihanan Helenan ja Telemakon. Eipä Peisistratoskaan voinut kyyneleitään pidättää, sillä hänen mieleensä johtui hänen Antilokos-veljensä, joka sai Troiassa surmansa. Mutta hän lausui:
"Kuningas, sinua, jos ketä, kutsuu isäni viisaaksi kertoellessaan salissamme sinusta. Mutta ehkä sittenkin tahdot neuvoani noudattaa. Itku ja suru eivät sovi juhla-ateriaan. Koittaahan päivä huomennakin. Vaikka toiselta puolen: miksi emme itkisi rakkaita vainajia! Ja olihan siellä minunkin armas veljeni, joka ei suinkaan ollut kreikkalaisten huonoimpia. Sinäkin tiedät, että hän oli juoksussa nopea ja sodassa urhea."
"Viisaasti puhut", lausui Menelaos. "Näen, että olet onnellisen
Nestorin älykäs poika. Jatkakaamme ateriaamme. Huomenna keskustelen
Telemakon kanssa."