"Mistä moinen ajatus on päähäsi pälkähtänyt, miesparka? Surmaasi kohti kuljet, jos kosijain pariin aiot, niin suuri on heidän röyhkeytensä. Ja luuletko kelpaavasi heidän palvelijakseen? Ehei! Hienoja herroja palvelijatkin siellä ovat, nuoria, punaposkisia, nuorteat hiukset öljyttyinä he kulkevat. Pysy sinä vain täällä. Kenenkään tiellä sinä et ole, mutta kun Odysseun poika palaa, suo hän sinulle uudet vaatteet ja toimittaa, mihin haluat."

"Siunatkoon Zeus sinulle hyvyytesi, kun nyt lopetit kuljeskelemiseni! Raskasta on aina vain kerjuulla kulkea, mutta nälkä pakottaa. Kun nyt tänne jään, kertonet minulle Odysseun vanhemmista, vieläkö he elävät, vai ovatko he jo Hadeeseen joutuneet."

"Mielelläni sen teen", virkkoi Eumaios. "Vielä elää Laertes, Odysseun isä, mutta hänen päivittäinen rukouksensa on päästä pois tästä maailmasta, sillä suuresti hän suree poikaansa ja etenkin puolisoaan, nuoruutensa ihanaa morsianta, joka kuoli surusta. Muistan aina valoisan lapsuuteni päiviä, jolloin kuningatar-vainaja minut yhdessä nuorimman lapsensa, huntupään Ktimenen kanssa kasvatti. Ktimenesta varttui ihana neito ja kun hän joutui Sameen naimisiin, sain minä runsaat lahjat tänne muuttaessani. Ne olivat aikoja ne! Nykyiseltä emännältäni en ole vuosikausiin kuullut ainoatakaan myötätunnon sanaa, ja sellaistakin kaipaa palvelija."

"Kuinka pienenä jo jouduitkaan pois isiesi maasta? Löysivätkö sinut vieraat ja toivat laivoillaan tänne kuninkaan linnaan?" kyseli Odysseus.

"Mielelläni pyyntösi täytän, vastaelen kyselyysi", lausui Eumaios. "Yöt ovat pitkiä, eikä ole terveellistä aina maata. Tässä viinin ääressä istuessa puhe luistaa ja menneitten aikojen vaiheet vierivät muistoina eteen. Jos teitä väsyttää", lisäsi hän kääntyen apulaistensa puoleen, "käykää levolle, huomenna jaksatte sitten tavalliseen aikaan ajaa karjat laitumelle."

Ja Eumaios alkoi kertomuksensa:

"Olet kenties joskus kuullut Syriasta puhuttavan? Se on Ortygian takainen kaukainen saari, jossa aurinko kulkunsa kääntää. Siellä lainehtivat viljavat pellot, siellä laitumet laajat avautuvat. Onnellinen kansa Syriassa asuu. Ei koskaan nälänhätä, eivät kulkutaudit sen keskuudessa raivoa. Kaksi kaupunkia siellä on ja molempia hallitsi kerran isäni, jumalainen Ktesios.

"Eräänä päivänä saapui hänen hallituskaupunkiinsa foinikialaislaiva, joka toi mukanaan kaikenlaista korua. Isäni palatsissa palveli silloin kaunis, komea foinikialaisnainen, jonka hoitoon minut oli uskottu. Nainen rakastui foinikialaiseen laivuriin ja kertoi olevansa Sidonista, rikkaan Aryban tytär, joka oli ryöstetty kodistaan ja myyty Ktesiolle. Foinikialainen lupasi silloin saattaa maansa tyttären laivallaan jälleen kotiinsa ja nainen suostui siihen tietysti mielellään, kunhan vain asia pidettäisiin salassa. Vielä lupasi hän tuoda laivan lähtiessä mukanaan sekä kalleuksia että hoidettavanaan olevan kuninkaan pojan, josta myydessä varmasti saisi suuret summat. Laiva viipyi vielä kauan satamassa, mutta kun se vihdoin oli lähdössä ja foinikialaisnainen sai siitä salaisen sanan, kätki hän kolme kultapikaria vaatteensa liepeisiin ja läksi taluttamaan minua rantaan. Laivaan astuttuamme läksi se heti liikkeelle. Kuusi päivää purjehdimme myötätuulessa, mutta seitsemäntenä lähetti Artemis kuolettavan nuolen, joka iski hoitajani kuoliaaksi laivan kannelle. Surin häntä suuresti, sillä olinhan ymmärtämätön lapsi, ja niin jäin yksin ventovieraitten pariin laivaan. Jouduimme Itakan rannoille, kuningas Laertes osti minut mieheltä, ja niin jouduin tänne."

"Kovat ovat olleet kokemuksesi", virkkoi Odysseus toisen lopetettua. "Olethan toki joutunut lempeän herran palvelukseen. Toista on minun, näin saan kierrellä maita mantereita."

Näin jutellen kului yö pitkälle ja miehet kävivät levolle. —