Nuori asianajaja jäi hetkeksi hämmästyksiin havaitessaan hämärässä omituisen asiakkaan, joka odotti häntä. Eversti Chabert pysyi yhtä liikkumattomana kuin Curtiuksen kokoelman vahakuvat, joita katsomaan Godeschal olisi halunnut viedä toverinsa. Tämä liikkumattomuus ei olisi kenties ollut mikään hämmästyksen aihe, jollei se olisi täydentänyt sitä yliluonnollista kuvaa, minkä sai koko hänen olennostaan. Vanha sotilas oli kuiva ja laiha. Hänen otsansa, joka tarkoituksellisesti oli kätketty sileäksikammatun tekotukan alle, sai hänet näyttämään jonkun verran salaperäiseltä. Hänen silmänsä näyttivät jonkunlaisen läpinäkyvän kelmun peittämiltä; te olisitte verranneet niitä likaisiin helmiäisiin, jonka siniseen vivahtavat heijastukset väikkyivät kynttilän valossa. Hänen kalpeat, lyijynharmaat kasvonsa, jotka olivat yhtä laihat kuin veitsen lape, jos sellainen rahvaanomainen sanontatapa sallitaan, näyttivät kuolleilta. Hänen kaulaansa kiristi huono, musta silkkinen kravatti.
Tämän vaaterievun tumman reunan alapuolella Chabertin ruumis oli niin täydellisesti pimeyden peitossa, että hyvällä mielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut pitää tuota vanhaa päätä jonakin sattuman synnyttämänä varjokuvana tai Rembrandtin tekemänä kehyksettömänä muotokuvana. Vanhuksen otsaa peittävän hatun reunat loivat mustan juovan kasvojen yläosaan. Tämä eriskummainen vaikutus, vaikkakin luonnollinen, sai näkyviin, vastakohtaisuuden vuoksi, näiden ruumismaisten kasvojen kalmankalpeat rypyt, kylmät koukerot ja värittömän tunnun ja liikunnon puute ruumiissa, kaiken lämmön puute katseessa sopi yhteen tietyn, surullisen mielipuolenilmeen kanssa, kun siihen liittyi sellaisia alentavia tuntomerkkejä, jotka ovat kuvaavia tylsämielisyydelle. Kaikki tämä teki nämä kasvot niin sanomattoman surkeiksi, että mitkään inhimilliset sanat eivät pysty sitä ilmaisemaan.
Mutta havaintojen tekijä, ja erittäinkin lakimies, olisi saattanut huomata tässä kovan onnen kolhimassa miehessä syvän surunkin merkkejä, jälkiä huolista, jotka olivat kuluttaneet hänen kasvonsa samalla lailla kuin pilvistä hienolle marmoriveistokselle putoilevat vesipisarat lopulta kalvavat pois sen piirteet. Lääkäri, kirjailija, tuomari olisi aavistanut kokonaisen draaman katsellessaan tätä äärimmäisen kauhun kuvaa. Sen vähin ansio oli siinä, että se muistutti niitä mielikuvituksen tuotteita, joita maalarit huvikseen piirtelevät valopainokiviensä kulmiin jutellessaan ystäviensä kanssa.
Nähdessään asianajajan tuntematon säpsähti kouristuksenomaisesti kuten runoilijat silloin kun odottamaton ääni häiritsee heidän hedelmällistä haaveiluansa keskellä yötä ja hiljaisuutta. Vanhus otti nopeasti hatun päästään ja nousi kumartaakseen nuorelle miehelle. Kun nahka, joka verhosi hänen hattunsa sisäpuolta, oli epäilemättä hyvin rasvainen, niin hänen tekotukkansa jäi siihen kiinni vanhuksen sitä huomaamatta. Tällöin jäi nähtäväksi hänen paljas pääkallonsa, jota rumensi hirveä arpi, mikä alkoi takaraivosta ja päättyi oikean silmän päälle, kohoten kaikkialla suurena, silmiinpistävänä saumana. Tämän likaisen tekotukan äkkinäinen poistaminen, jota mies-rukka piti haavansa peittämiseksi, ei herättänyt noissa nuorissa lakimiehissä mitään naurun halua, siksi hirveännäköinen tuo halaistu kallo oli. Ensimäinen ajatus, jonka tämän haavan näkeminen synnytti, oli se, että äly oli sen kautta paennut pois.
— Jos hän ei ole eversti Chabert, niin on hän ainakin urhea sotakarhu! — tuumi Boucard.
— Hyvä herra, — sanoi hänelle Derville, — ketä minulla on kunnia puhutella?
— Eversti Chabertiä.
— Ketä Chabertiä?
— Häntä, joka sai surmansa Eylaussa, vastasi vanhus.
Kuullessaan tämän omituisen lauseen apulainen ja asianajaja vaihtoivat keskenään silmäyksen, joka merkitsi: — Hän on hullu!