— Sallikaa minun tässä esittää, — jatkoi eversti, — eräs pikku seikka, jota minä en ole voinut saada selville ennen kuin tapahtuman jälkeen, jota hyvinkin on voitu nimittää minun kuolemakseni. Olen kohdannut, vuonna 1814, Stuttgartissa, rykmentin entisen kersantin. Tämä kelpo mies, ainoa, joka on tahtonut tuntea minut ja josta puhun teille aivan heti, selitti säilymiseni sanomalla minulle, että hevoseni oli saanut luodin sisuksiinsa samalla hetkellä, jolloin minäkin olin haavoittunut. Hevonen ja ratsumies olivat siis kaatuneet yhteen riviin. Kaatuessani, tapahtui se sitten joko oikealle tai vasemmalle puolelle, olin epäilemättä joutunut hevosen alle, jonka ruumis suojeli minua hevosten survomiselta ja luodeilta.

— Kun tulin tajuihini, niin olin sellaisessa tilassa ja sellaisessa ilmapiirissä, josta en voisi antaa teille täyttä kuvaa, vaikka selittäisin sitä teille huomiseen asti. Se vähäinen ilma, jota saatoin hengittää, oli saastaista. Halusin liikuttaa itseäni, mutta minulla ei ollut tilaa. Avatessani silmäni en nähnyt mitään. Kaikkein uhkaavinta oli ilman puute, mikä selvimmin valaisi minulle tilanteeni. Käsitin, että sinne, missä olin, ei virrannut yhtään raitista ilmaa, ja että kuolisin. Tämä ajatus haihdutti kokonaan sen sanoin selittämättömän kivun, jonka johdosta minä olin herännyt. Korvani soivat ankarasti. Kuulin tai luulin kuulevani, mitään en voi väittää varmasti, voihkimista, mikä läksi siitä ruumismaailmasta, jonka keskellä makasin. Muutamina öinä luulen vielä kuulevani tukahdutettuja huokauksia, vaikkakaan en muista hyvin sitä aikaa, vaikkakin muistelmani ovat hyvin sekavia, huolimatta niistä kärsimyksen tunteista, jotka olivat paljon syvempiä kuin ne, joita kohtalo pani minut kokemaan ja jotka ovat hämmentäneet ajatukseni.

— Mutta, — jatkoi edelleen eversti, — jotakin vielä hirveämpää kuin huudot oli olemassa, hiljaisuus, jollaista en ollut koskaan ennen tavannut, oikea haudan hiljaisuus. Viimein, kohotettuani käteni ja tunnusteltuani kuolleita, keksin tyhjän paikan pääni ja sen yläpuolella olevan ihmisruumiin välillä. Saatoin siis mitata minulle sattumalta jääneen tilan, minkä aihe oli minulle tuntematon. Näytti siltä, että, huolimattomuuden vuoksi tai kiireen tähden, millä meidät oli heitetty sikin sokin, kaksi ruumista oli joutunut ristikkäin minun yläpuolellani, sellaiseen kulmaan, mihin kaksi korttia jää, kun lapsi rakentaa korttilinnan perustaa. Hapuillen ympärilleni nopeasti, sillä syytä ei ollut vitkastella, tapasin onnekseni irtonaisen käsivarren, oikean Herkuleen käsivarren, hyvän luun, jonka avulla minä pelastuin. Ilman tätä odottamatonta apua olisin joutunut hukkaan. Mutta nyt aloin vaivalla — voitte hyvin käsittää sen — raivata itselleni tietä ruumiiden läpi, jotka eroittivat minut meidän päällemme epäilemättä heitetystä maakerroksesta. Sanon meidän, aivankuin siellä olisi ollut muitakin eläviä! Minä tein lujasti työtä, sillä, arvoisa herra, tässä minä nyt olen! Mutta vielä tänäänkään en tiedä, miten sain puhkaistuksi sen lihapeitteen, joka asetti esteen elämän ja minun välilleni. Te voinette sanoa, että minulla oli kolme kättä! Tuo vääntökanki, jota minä käytin taitavasti, hankki minulle aina hieman ilmaa ruumiiden välitse, jotka raivasin tieltäni, ja hengitin säästäväisesti. Viimein näin päivänvalon, mutta lumen läpi, herra Derville!

— Sillä hetkellä, — jatkoi taas eversti, — huomasin, että pääni oli puhkaistu. Onneksi toki vereni, tovereitteni veri tai kenties myöskin hevoseni ruhjoutunut nahka oli hyytyessään peittänyt haavan jonkinlaisella luonnon laastarilla. Tästä haavani peitteestä huolimatta menin tainnoksiin, kun kalloni taas joutui kosketuksiin lumen kanssa. Kuitenkin, kun se vähäinen lämpö, mikä minussa vielä oli jäljellä, oli sulattanut lumen ympärilläni, havaitsin olevani, tultuani tajuihini, keskellä pientä aukkoa, josta huusin niin kauan kuin jaksoin. Mutta silloin aurinko nousi ja minulla oli siis hyvin vähän mahdollisuutta saada ääneni kuulluksi. Mahtoiko jo olla ihmisiä kedolla? Ponnahdin ylös, käyttämällä pontimena jalkojani, joiden tukipisteinä oli noiden ruumiitten vahvoja rintakehiä. Voitte ymmärtää, että sellaisella hetkellä ei voinut tulla kysymykseenkään sanoa heille: Kunniaa onnettomalle rohkeudelle! Lyhyesti sanoen, saatuani kauan murheekseni nähdä, jos tämä sana ollenkaan pystyy ilmaisemaan raivoani, niin juuri, kauan, miten kirotut saksalaiset pötkivät tiehensä kuullessaan äänen tulevan sieltä, missä he eivät äkänneet ketään ihmistä, minut kaivoi vihdoin viimein maasta eräs vaimo, joka oli kyllin rohkea tai kylliksi utelias lähestyäkseen päätäni, kun se näytti sienen tavoin pistäytyvän maasta. Tuo nainen meni hakemaan miehensä, ja yhdessä he sitten kuljettivat minut kurjaan hökkeliinsä.

— Näyttää siltä, että minut valtasi uudestaan kangistustauti, jos sallitte minun tällä sanalla kuvata tilaa, josta minulla ei ole mitään käsitystä, mutta jonka oletan olleen, isäntäväkeni selittelyn perusteella, tuon taudin seurauksena. Kuusi viikkoa hoipuin elämän ja kuoleman välillä, puhumatta mitään tai ajattelematta mitään puhuessani. Viimein isäntäväkeni toimitti minut Heilsbergin sairashuoneeseen. Te käsitätte, että minä olin noussut ylös haudasta yhtä alastomana kuin äitini kohdusta, sillä lailla, että kun kuusi kuukautta myöhemmin muistin olevani eversti Chabert ja saatuani järkeni takaisin tahdoin saada hoitajani osoittamaan minulle suurempaa kunniaa kuin jollekin köyhälle vaivaiselle, kaikki minun huonetoverini alkoivat nauraa. Mutta onnekseni lääkäri oli luvannut vastata parantumisestani, itserakkaudesta, vaikkei luonnollisesti osoittanut mitään mielenkiintoa sairasta kohtaan. Kun puhuin hänelle johdonmukaisesti elostani ja olostani, niin tuo kunnon mies, Sparchmann nimeltään, antoi vahvistaa todeksi, maansa oikeudellisten muotojen mukaisesti, sen ihmeellisen tavan, millä minä olin noussut haudasta, sen päivän ja hetken, jolloin hyväntekijättäreni ja hänen miehensä olivat löytäneet minut, ja haavani tarkan aseman, liittäen näihin erilaisiin pöytäkirjoihin kuvauksen ulkonäöstäni.

— Niin, herra Derville, — jatkoi eversti, — minulla ei ole näitä tärkeitä papereita eikä liioin sitä lausuntoa, jonka annoin eräälle Heilsbergin notaarille, todistaakseni olevani se mikä olen. Siitä päivästä lähtien, kun sotatapahtumat karkottivat minut sanotusta kaupungista, olen yhtä mittaa harhaillut maankiertäjän tavoin, kerjäten leipäni ja saaden osakseni hullun kohtelun, jos olen kertonut seikkailuni, löytämättä, saamatta tai ansaitsematta viittä penniä voidakseni hankkia asiakirjat, jotka voisivat todistaa sanani ja saattaa minut jälleen omaan seurapiiriini. Usein kipuni ovat pidättäneet minua kokonaisia puolivuosia jossakin pienessä kaupungissa, missä ranskalaisesta sairaasta on pidetty huolta kaikella lailla, mutta missä hänelle on naurettu vasten naamaa, niin pian kuin hän on sanonut olevansa eversti Chabert. Pitkän aikaa nämä epäilykset ja naurut saattoivat minut raivoon, mikä tuotti minulle vahinkoa, vieläpä aiheutti senkin, että minut suljettiin houruinhuoneeseen Stuttgartissa. Voittehan päätellä minun tarinastani, että riittäviä syitä olikin olemassa panna ihminen telkien taakse!

— Kahden vankeusvuoden jälkeen, jotka minun täytyi kestää, ja jona aikana olin kuullut vartijani tuhansia kertoja sanovan: "Kas tuossa on mies-rukka, joka luulee olevansa eversti Chabert!" ihmisille, jotka vastasivat: "Voi mies-parkaa!" tulin vakuutetuksi omituisen seikkailuni mahdottomuudesta, muutuin surulliseksi, alistuin kohtalooni, rauhoituin ja lupasin olla sanomatta itseäni eversti Chabertiksi, voidakseni siten päästä pois vankilasta ja nähdäkseni jälleen Ranskan. Oh, minulla oli sellainen kiihko nähdä jälleen Pariisi, että en voinut…

Lopettamatta lausettaan eversti Chabert vaipui syviin mietteisiin, joita kohtaan Derville tunsi kunnioitusta.

—- Eräänä kauniina päivänä, — jatkoi taas asiakas, — eräänä kevätpäivänä minut päästettiin vapaalle jalalle ja minulle annettiin kymmenen thaleria muka siksi, että puhuin järkevästi kaikista asioista ja että en enää sanonut itseäni eversti Chabertiksi. Vakuutan, että siihen aikaan, ja ajoittain vielä tänäänkin, nimeni tuntui minusta vastenmieliseltä. En haluaisi olla oma itseni. Oikeuksieni tunto tappaa minut. Jos sairauteni olisi riistänyt minulta muiston aikaisemmasta olemassaolostani, niin olisin ollut onnellinen! Olisin ryhtynyt sotapalvelukseen minkä nimisenä tahansa. Ja kuka tietää, vaikka minusta olisi tullut Itävallan tai Venäjän sotamarski!

— Hyvä herra, — sanoi asianajaja, — te hämmennätte kaikki ajatukseni. Luulen näkeväni unta kuunnellessani teitä. Pyydän teitä pysähtymään hetkiseksi.