Balzac ei ottanut suuresti osaa seuraelämään, hän eli vain työssään ja omassa mielikuvamaailmassaan. Ja hän olikin oikea mielikuvituksen jättiläinen. Hänen terävä silmänsä tunki inhimillisen elämän kaikille aloille, sen salaisimpiinkin sopukoihin, näki kaikki sen pyyteet, sen kiehumisen ja kuohumisen. Ja tämän kaiken hän esitti räikeässä alastomuudessaan. Hän viihtyi kernaammin ihmisluonteen kehnompien puolien, kuten rahanhimon, ahneuden ja eläimellisten vaistojen kuvaamisessa ja vaikutti siten kokonaan uuden, n.s. naturalistisen taidekoulun syntymiseen, niin romanttisen runsas ja rikas kuin hän itse olikin ollut mielikuvitukseltaan ja esittämistavaltaan.
Eversti Chabert, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle, edustaa hyvin, suppeudestaan huolimatta, Balzacin suunnatonta tuotantoa. Siinä saadaan tutustua tekijän tyyliin, sen moniin ansioihin, mutta myöskin sen vikoihin, hänen haluunsa esittää ihmisiä, joilla on jokin kiihko, tai joku päähänpisto, mikä ratkaisevasti vaikuttaa heidän kohtaloonsa. Saammepa siinä tutustua jossain määrin hänen paatokseensakin.
I.
— Kas niin, siinäpä on taas tuo meidän vanha kuskinkauhtanamme!
Näin huudahti eräs asianajajan apulainen, sitä lajia, jota lakiasiaintoimistoissa nimitetään katuojan harppojiksi. Hän nakersi parastaikaa hyvällä ruokahalulla leivänpalasta, mistä otti murusen, hieraisi sen pieneksi palloksi ja singahutti iloisesti ulos ilma-aukosta ikkunassa, jota vastaan hän nojasi. Hyvin tähdättynä pallonen ponnahti melkein ikkunaristikon tasalle, kosketettuaan ensin erään tuntemattoman hattuun, joka astui pihamaan poikki, Vivienne kadulla, missä herra Derville, asianajaja, asui.
— Kas niin, Simonnin, älä tee kujeita ihmisille, taikka ajan sinut ovesta ulos. Hitto vieköön, olipa asiallinen kuinka köyhä hyvänsä, ihminen hän on aina sentään, — sanoi pääkirjuri, keskeyttäen kustannusarvion yhteenlaskemisen.
Katuojan-harppoja on tavallisesti, kuten Simonninkin, kolmen-neljäntoista vuotias poika. Kaikissa asianajotoimistoissa hän on pääkirjurin erikoisen ylivallan alaisena ja saa nähdä vaivaa tämän asioista ja rakkauskirjeistä, kuljetellessaan asiapapereita virastojen vahtimestareille ja anomuksia raastupaan. Tavoiltaan hän kuuluu Pariisin katupoikiin, tarkoitukseltaan lainsaivartelijain ammattikuntaan. Tällainen poika on melkein aina säälimätön, ohjaton, hillitön, laulunpätkien sepittäjä, koiranhammas, ahnas ja laiska. Siitä huolimatta melkein kaikilla näillä apulaisilla on vanha äiti, joka asuu jossakin ullakkokerroksessa ja jonka kanssa he saavat jakaa ne kolmekymmentä tai neljäkymmentä frangia, mitkä he ansaitsevat kuukaudessa.
— Jos hän on ihminen, niin miksi sanotte häntä vanhaksi kuskinkauhtanaksi? — sanoi Simonnin sellaisen koulupojan äänellä, joka saa opettajansa kiinni virheestä.
Ja hän alkoi uudelleen syödä leipäänsä ja juustoaan, nojaten olkapäällään ikkunanpieltä vasten, sillä hän lepää seisaallaan, kuten ajurin hevonen, toinen jalka nostettuna toisen päälle, nojalleen kengän kärkeä vasten.
— Minkähän kepposen voisimme tehdä tuolle ukonkääkkänälle? — sanoi matalalla äänellä kolmas, Godeschal-niminen apulainen, pysähtyen keskelle perustelmaa, kehitellen sitä eräästä anomuksesta, jota neljäs apulainen juuri kirjoitti puhtaaksi ja jota kaksi oppipoikaa paraikaa jäljensi.