— Näin ollen kreivi Chabertin omakohtainen omaisuus ei nousisi kolmeasataa tuhatta korkeammalle?
— Nähtävästi ei, hyvä veli! — vastasi Crottat. — Teillä on, teillä asianajajilla, välistä oikeata älyä, vaikka teitä syytetäänkin siitä, että ajatte asioita yhtä hyvin jotakuta vastaan kuin hänen puolestaankin…
Eversti Chabert, jonka osoite oli kirjoitettuna ensimäisen kuittauksen alle, minkä hän oli antanut notaarille, asui Saint Marceaun esikaupungissa, Petit Banquierin kadulla, erään vanhan keisarillisen kersantin luona, josta oli tullut karjanhoitaja ja jonka nimi oli Vergniaud. Saavuttuaan sinne Dervillen täytyi mennä jalkaisin tapaamaan asiakastaan, sillä hänen ajurinsa kieltäytyi lähtemästä kiveämättömälle kadulle, jossa pyöränraiteet olivat liian syviä hänen keveitten ajoneuvojensa pyörille. Katseltuaan kaikille haaroille asianajaja löysi viimein siinä osassa katua, mikä ulottui vallituksille asti, kahden seinän välistä, jotka olivat rakennetut luista ja mudasta, kaksi kehnoa kivipylvästä, joita ohikulkevat ajoneuvot olivat pahasti kolhineet, kahdesta suojaksi asetetusta puuntyngästä huolimatta. Nämä pylväät kannattivat parrua, jonka päälle oli rakennettu tiilinen suojakatos. Parruun oli kirjoitettu punaisilla kirjaimilla: meijeristi Vergiaud. Nimen oikealla puolella oli munia ja vasemmalla lehmä, nämä kaikki valkealla maalilla maalattuina. Portti oli auki ja pysyi epäilemättä avoinna koko päivän. Riittävän avaran pihamaan perällä kohosi, vastapäätä porttia, talo, jos tosiaankin sitä nimitystä voidaan käyttää eräästä niistä hökkeleistä, joita on rakennettu Pariisin etukaupunkeihin ja joita ei voida verrata mihinkään, ei edes maaseudun viheliäisiin asumuksiin, vaikka ovatkin vertaisia kurjuudessa, mutta kokonaan vailla niiden runoutta.
Maaseudun hökkeleillä on tosiaankin eräs viehätyksensä, jonka niille antaa ilman puhtaus, vehreys, luonnon ympäristö, kukkula, kiemurteleva tie, viiniköynnökset, vihreät pensasaidat, sammalpeitteiset olkikatot ja maanviljelyskalut. Mutta Pariisissa kurjuus saavuttaa arvonantoa ainoastaan herättämällä kauhua. Vaikkakin tämä talo oli hiljan rakennettu, niin se näytti melkein sortuvalta. Mitään sen rakennusaineista ei ollut käytetty oikeaan tarkoitukseen. Kaikki oli kokoonhaalittua revittyjen talojen jätteistä, jollaisia on aina saatavissa Pariisissa. Derville luki eräältä ikkunaluukulta, joka oli tehty ilmoituskilpilaudoista, seuraavat sanat: Uutuus-Aitta. Ikkunat eivät ollenkaan olleet toistensa kaltaisia ja ne olivat omituisella tavalla sijoitettuja. Alin kerros, mikä näytti olevan asuttava osa taloa, oli toisesta päästään maanpinnan yläpuolella, kun taas toinen pää upposi kummun sisään. Portin ja talon välillä oli lätäkkö, täynnä lantaa, missä sade- ja huuhdinvedet virtailivat. Seinää, jonka turvissa tämä hauras rakennus pysyi pystyssä, ja joka näytti vahvemmalta kuin muut, reunusti ristikoilla varustetut kopit, missä kaniinit siittivät lukuisia jälkeläisiään. Ajoportin oikealla puolella sijaitsi navetta, jonka parvella säilytettiin karjanrehua ja jonka maitohuone yhdisti talon päärakennukseen. Vasemmalla oli takapiha, talli ja sikopahna, joiden katot olivat valmistetut samalla lailla kuin päärakennuksenkin, nimittäin huonoista valkeista laudoista, mitkä olivat naulatut syrjittäin toinen toistensa päälle ja huonosti peitetyt kaisloilla.
Kuten melkein kaikissa paikoissa, missä valmistetaan sen suuren aterian ainekset, jonka Pariisi nauttii joka päivä, niin pihamaallakin, jolle Derville nyt astui, havaittiin merkkejä kiireestä, jonka aiheutti välttämättömyys saada kaikki määräaikana valmiiksi. Nuo suuret kuhmuiset ja tinatut läkkipeltiastiat, joissa maito kuletettiin pois talosta, ja pullot, joissa pidettiin kermaa, olivat heitetyt hujan hajan maitohuoneen edustalle palttinasuullisineen, Risaiset rievut, joita käytettiin astiain pyyhkimiseen, liehuivat auringonpaisteessa, levitettyinä nuorille, jotka olivat kiinnitetyt seipäisiin. Rauhallinen hevonen, jota rotua tavataan ainoastaan meijeristeillä, oli kulkenut muutamia askelia pois rattaittensa luota ja seisoi tallin edustalla, mutta ovi oli kiinni. Vuohi pureskeli hennon ja pölyisen viiniköynnöksen vesaa, mikä reunusti talon keltaista ja halkeillutta seinää. Kissa oli laskeutunut vatsalleen kermapullojen päälle ja nuoleskeli niitä. Kanat, pelästyneinä Dervillen tulosta, lensivät kaakottaen tiehensä, ja talon vahtikoira haukkui.
— Asuisiko täällä mies, joka on ratkaissut Eylaun voiton! — sanoi
Derville itsekseen, luoden tutkivan katseen tähän kurjaan näkyyn.
Talo oli jätetty kolmen pienen pojan huomaan. Yksi heistä, kiivenneenä erään rehukuorman päälle, heitteli kiviä naapuritalon savutorveen, toivoen niiden putoavan pataan. Toinen koetti ajaa porsasta rattaitten pohjalaudoille, joiden päät koskettivat maata, sillä aikaa kun kolmas, riippuen toisessa päässä, odotti porsaan joutumista rattaille, saadakseen aloittaa keinuttamisensa. Kun Derville kysyi heiltä asuiko siellä Chabert, niin kukaan ei vastannut, ja kaikki kolme katselivat häntä älykkään typerästi, jos on sallittua yhdistää nuo kaksi sanaa. Derville uudisti kysymyksensä ilman tulosta. Tuskastuneena näiden kolmen hupsun veijarimaiseen ilmeeseen hän herjasi heitä sellaisilla ivasanoilla, joita nuoret miehet luulevat olevansa oikeutetut käyttämään lapsia puhutellessaan, ja nämä rähähtivät makeaan nauruun. Derville suuttui.
Kuultuaan tämän läksi eversti pienestä, matalasta kamarista, mikä oli lähellä maitohuonetta, ja ilmestyi kynnykselle, sanoin kuvaamattoman sotilaallisen tyyneyden vallassa. Hänen suussaan oli hienosti savutettu piippu (tupakoitsijain erikoista sanaa käyttääksemme), yksi niitä halpoja savipiippuja, joita sanotaan nysäpiipuiksi. Hän kohotti hirveän rasvaisen lakkinsa lippua, huomasi Dervillen ja kulki lantakasan poikki, päästäkseen pikemmin hyväntekijänsä luokse, huutaen ystävällisellä äänellä pikkupojille: "Hiljaa rivissä!" Pojat pitivät oitis suunsa kiinni kunnioittavasti, mikä osoitti vanhan sotilaan mahtia heihin nähden.
— Miksi ette ole kirjoittanut minulle? — hän sanoi Dervillelle. — Tulkaa navetan reunaa pitkin! Siellä on tie kivetty! — huudahti hän huomatessaan asianajajan epäröimisen, kun tämä ei tahtonut ryvettää jalkojaan lannassa.
Hyppien paikasta paikkaan Derville saapui sen oven kynnykselle, mistä eversti oli tullut ulos. Chabert näytti olevan ikävällä tavalla liikutettu sen johdosta, että oli pakoitettu ottamaan hänet vastaan huoneessa, joka kuului hänelle. Derville ei tosiaankaan huomannut siellä muuta kuin yhden tuolin. Everstin vuode oli laadittu muutamista olkikuvoista, joiden päälle hänen emäntänsä oli levittänyt pari kolme riekaletta samaa, ties mistä hankittua seinäpaperia, jota käytetään meijereissä rattaiden penkkien päällystämiseen.