— Minä lähden, — huudahti hän, — Vendômen patsaan juurelle ja huudan siellä: "Olen eversti Chabert, joka tunkeutui Eylaussa venäläisten suureen neliöön. Tämä pronssinen patsas tuntee kyllä minut!"
— Ja teidät teljettäisiin epäilemättä Charentoniin. [Hulluinhuone,
Pariisin samannimisessä esikaupungissa. Suom.]
Tämän pelätyn nimen lausuminen hävitti sotilasinnostuksen.
— Eiköhän minulla olisi jotakin menestyksen mahdollisuutta sotaministeriössä?
— Virastoissa! — sanoi Derville. — Menkää vain sinne, mutta viekää mennessänne hyvässä järjestyksessä oleva oikeuden päätös, joka julistaa mitättömäksi teidän kuolinasiapaperinne. Virastot toivoisivat voivansa lannistaa kaikki keisarikunnan kannattajat.
Eversti jäi hetkiseksi ällistyneeksi, liikkumattomaksi katsoen tarkasti, näkemättä silti mitään, vajonneena rajattomaan toivottomuuteen. Sotaoikeus on suora, vapaa, se ratkaisee turkkilaisella tavalla ja tuomitsee melkein aina oikein. Tämä oikeus oli ainoa, minkä Chabert tunsi. Huomatessaan vaikeuksien sokkelon, johon hänen piti joutua, nähdessään, minkä verran siinä tarvittaisiin rahaa, sotilas-parka sai kuolettavan iskun siihen ihmisen erikoiseen kykyyn, jota sanotaan tahdoksi. Hänestä näytti mahdottomalta elää käräjöiden, hänestä näytti tuhat kertaa yksinkertaisemmalta jäädä köyhäksi, kerjäläiseksi, ruveta ratsumieheksi, jos vain joku rykmentti huolisi hänestä. Hänen ruumiilliset ja siveelliset kärsimyksensä olivat jo turmelleet muutamia hänen kaikkein tärkeimpiä elimiään. Hän lähenteli erästä niistä taudeista, joille lääkärit eivät tiedä mitään nimeä, hän lähenteli sairautta, joka jollain lailla on liikkuva, kuten potee hermosto, mikä koko ihmiskoneistossa on se osa, joka useimmin joutuu hyökkäyksen alaiseksi, hän lähenteli tautia, jota voisimme nimittää onnettomien sappitaudiksi. Niin vakava kuin tämä näkymätön, mutta silti todellinen tauti olikin, sen olisi voinut parantaa onnellinen asian päättyminen. Tämän voimakkaan rakenteen horjuttamiseksi riitti jokin uusi este, jokin aavistamaton tapaus, joka särki heikontuneet pontimet ja aiheutti ne epäilykset, käsittämättömät ja vajanaiset toimet, jotka fysioloogit huomaavat murheiden murtamissa ihmisissä.
Havaitessaan asiakkaassaan syvän mielenmasennuksen merkit Derville sanoi hänelle: — Rohkaistukaa, tämän asian ratkaisu saattaa olla teille vain edullinen. Koettakaa ainoastaan, jos voitte, luottaa minuun täydellisesti ja hyväksykää sokeasti se ratkaisu, jota minä pidän teille parhaimpana.
— Tehkää miten tahdotte, — sanoi Chabert.
— Kyllä, mutta te antaudutte minun valtaani kuin mies, joka käy kuolemaa kohden?
— Enkö minä sitten jää vaille yhteiskunnallista asemaa, nimeä? Onko se siedettävää?