— Joka on annettu…? — kysyi Godeschal. —- Sanokaa minulle toki, koska, herra Boucard?
— Kesäkuussa 1814, — vastasi pääkirjuri keskeyttämättä työtään.
Koputus asioimiston ovelle keskeytti pitkäveteisen anomuksen lauseen. Viisi kähärätukkaista, hyvillä hampailla varustettua apulaista, joiden katse ilmaisi eloisuutta ja valmiutta pilantekoon, kohotti nenänsä ovea kohden huudettuaan ensin lukkarin äänellä: — Sisään! Boucard jäi katselemaan erästä asiapaperikasaa, joita juristien erikoiskielessä tarkoitetaan nimellä brousilles (vähäpätöiset asiat), ja jatkoi kustannusarvionsa laatimista, mikä oli paraikaa hänen huolenaan.
Asioimisto oli suuri huone, jota koristi tuo klassillinen uuni, mikä tavataan kaikissa lainsäätäjäin luolissa. Lämmitysputket kulkivat viistoon huoneen läpi ja yhtyivät toivottomassa tilassa olevaan tulisijaan, jonka marmorilaatalla nähtiin monenlaisia leivänpaloja ja kolmikulmaisia kappaleita Brie juustoa, tuoreita sian kyljyksiä, laseja, pulloja ja pääkirjurin suklaakuppi. Näiden ruokatavarain haju sekoittui niin hyvin ylenmäärin lämmitetyn uunin tunkkaan ja siihen tuoksuun, mikä on ominaista virastoille ja vanhoille paperikuluille, että ketusta lähtevää löyhkää ei olisi voinut erottaa. Lattian peitti loka ja lumi, mitä apulaiset olivat tuoneet tullessaan. Lähellä ikkunaa sijaitsi kääntökannella varustettu konttoripäällikön pulpetti, minkä takasyrjää vasten oli asetettu hänen apulaisensa pieni pöytä. Toinen apulainen oli parastaikaa oikeudessa.
Kello saattoi olla noin kahdeksan ja yhdeksän välillä, aamusella.
Asioimiston ainoana koristuksena olivat nuo suuret keltaiset ilmoitukset, joissa tehtiin tiettäväksi kiinteistöjen takavarikot, myynnit, täysi- ja alaikäisten väliset tilitykset, lopulliset tai väliaikaiset päätökset, asioimistojen koko kunnia! Pääkirjurin takana oli iso, monilokeroinen hylly, mikä ulottui maasta kattoon asti ja minkä jokainen osasto oli ahdettu täyteen papereita. Niistä riippui lukematon joukko nimilippuja ja punaisia nauhanpäitä, jotka tekevät oikeudenkäyntipaperit niin erikoisen näköisiksi. Hyllyn alemmat rivit olivat täynnä käytännössä kellastuneita, sinisellä paperilla reunustettuja pahvikansia, joihin oli kirjoitettu suurten liiketuttavain nimet, heidän mehevien asioittensa parastaikaa kypsyessä. Likaiset ikkunalasit päästivät sisään ainoastaan vähän valoa. Muutoin on Pariisissa hyvin vähän asioimistoja, missä ennen kymmentä voidaan helmikuussa kirjottaa ilman lampun apua, sillä ne kaikki ovat huomattavassa määrässä laiminlyötyjä: kaikki ihmiset käyvät niissä, kukaan ei jää sinne, mikään mieskohtainen harrastus ei kiinny sellaiseen, mikä on niin tavallista: ei asianajaja, ei käräjöitsijät eivätkä apulaisetkaan välitä sellaisen paikan aistikkuudesta, joka toisille on luokkahuone, toisille läpikäytävä ja isännälle työpaja.
Tahraantunut irtaimisto siirtyy asianajajalta toiselle sellaisella turhantarkkuudella, että muutamissa asioimistoissa tavataan vielä "pohjasakka"-koteloita, pergamenttirihman punomiskoneita, laukkuja, jotka polveutuvat Chletin, lyhentämättömässä muodossa Chateletin, asianajajilta, mikä ennen vanhaan vastasi ensimäisen asteen oikeusistuinta.
Niinpä oli tässäkin pimeässä, tomusta tahmeassa toimistossa, niinkuin kaikissa muissakin, jotakin vastenmielistä käräjöitsijöille, jotakin, minkä vuoksi se oli Pariisin kaikkein iljettävimpiä eriskummisuuksia. Jollei olisi homehtuneita sakasteja, missä rukoukset punnitaan ja maksetaan kuin mausteet, jollei olisi vanhain tavarain kaupustelijain myymälöitä, missä liikutellaan ryysyjä, jotka särkevät kaikki elämämme kauniit harhakuvat näyttämällä meille, mihin kaikki meidän juhlamme päättyvät, niin, jollei näitä kahta runouden lokaviemäriä olisi olemassa, niin asianajotoimisto olisi varmasti kaikista markkinakojuista kaikkein hirvittävin. Mutta niinpä on pelihelvettien, oikeusistuinten, arpajaistoimistojen ja porttoloittenkin laita.
Mutta miksi? Kenties siksi, että näissä paikoissa draama, joka esitetään ihmisen sielussa, tekee hänet välineistä ja syrjäseikoista välinpitämättömäksi. Tämä seikka selittänee myöskin suurten ajattelijain ja pyrkimysten miesten koreilemattomuuden.
— Missäs on minun kynäveitseni?