Yhdellä sanalla sai Derville vahtisotilaalta luvan viedä asiakkaansa kansliaan, missä Hyasinthe kirjoitti muutamia rivejä osoittaen ne kreivitär Ferraudille.
— Lähettäkää tämä hänelle, — sanoi soturi, — niin saatte hyvityksen asianajovaivoistanne ja lainoistanne. Uskokaa minua, että jos minä en olekaan osoittanut teille sitä kiitollisuutta, jonka velassa minä teille olen, teidän hyvien tekojenne tähden, sitä ei ole silti vähemmän täällä, — hän sanoi, pannen kätensä sydämelleen. — Niin, siellä se on täysinäisenä ja kokonaisena. Mutta mitä onnettomat voivat tehdä? He rakastavat, ja siinä kaikki.
— Ettekö te sitten — kysyi Derville, — vaatinutkaan itsellenne korkoja?
— Älkää puhuko minulle siitä! — sanoi vanha soturi. — Te ette voi tietää, missä määrin minä halveksin tätä ulkonaista elämää, josta suurin osa ihmisiä pitää kiinni. Minut on vallannut eräs tauti, inho ihmisiä kohtaan. Kun minä ajattelen, että Napoleon on St. Helenan saarella, niin kaikki on minusta samantekevätä. Minä en voi enää olla sotilaana, siinä minun onnettomuuteni. Lopultakin, — hän jatkoi tehden liikkeen, mikä oli täynnä lapsellisuutta, — on parempi nauttia tunteen rikkaudesta kuin pukujen. Minä en pelkää kenenkään halveksimista, minä.
Ja eversti meni istumaan penkilleen. Derville poistui. Saavuttuaan toimistoonsa hän lähetti Godeschalin, joka silloin oli hänen toinen apulaisensa, kreivitär Ferraudin luo, joka luettuaan kirjeen antoi heti määräyksen maksaa kreivi Chabertin asianajajan vaatiman summan.
IX.
Vuonna 1830, kesäkuun lopulla, matkusti Godeschal, joka silloin toimi itsenäisenä asianajajana, Pariisiin Dervillen kanssa, jonka toimiston hän oli ostanut. Kun he saapuivat lehtokujaan, mikä vie maantieltä Bicêtreen, he huomasivat erään tienvieressä olevan jalavan juurella yhden niitä valkohapsisia ja uupuneita vanhoja köyhiä, jotka ovat saaneet kerjäläisten marsalkansauvan, kerjäläisten, jotka elävät Bicêtressä kuten köyhät naiset Salpêtrièressâ. Tuo mies, yksi niistä kahdestatuhannesta, jotka ovat sijoitetut vanhainkotiin, istui eräällä rajapyykillä ja näytti keskittäneen kaiken älynsä vaivaisten kesken hyvin tuttuun hommaan, mihin kuuluu heidän nuuskanenäliinainsa kuivattaminen auringossa, kenties siksi, ettei tarvitsisi niitä pestä. Tällä vanhalla miehellä oli puoleensa vetävä ilme. Hän oli puettuna tuohon punertavaan sarkakauhtanaan, eräänlaiseen hirveään virkapukuun, jonka vanhainkoti tarjoaa asukkailleen.
— Katsokaas, Derville, — sanoi Godeschal matkakumppanilleen, — näettekö tuota vanhusta. Eikö hän muistuta niitä outoja olentoja, jotka tulevat tänne Saksasta? Ja hän elää, ja kenties on onnellinenkin.
Derville otti silmälasinsa ja tarkasteli vanhusta, teki hämmästyneen liikkeen ja sanoi: — Tuo vanhus, hyvä veli, on oikea runoelma, taikka, kuten romantikot sanovat, näytelmä. Oletkos joskus tavannut kreivitär Ferraudia?
— Kyllä, hän on henkevä ja hyvin miellyttävä nainen, mutta hieman liian hurskas, — sanoi Godeschal.