— Mutta, — huomautti nuori aatelismies, — jos hänen kuolemansa vapauttaa isänmaan, niin ampukaa hänet pian kuoliaaksi.
Sitten hän katseella tutki neiti de Verneuilin sieluntilaa, ja heidän välillään syntyi tuollainen mykkä kohtaus, jonka jännittävyyttä ja ohimenevää hienoutta kieli ainoastaan puutteellisesti kykenee kuvaamaan. Vaara herättää mielenkiintoa; kun on kysymys kuolemasta, herättää halpamaisinkin pahantekijä vähän sääliä.
Vaikka siis neiti de Verneuil silloin oli varma siitä, että mies, joka häntä nyt halveksi, oli tuo vaarallinen päällikkö, ei hän vielä tahtonut saada siitä varmuutta luovuttamalla hänet kostajien käsiin. Hän tahtoi tyydyttää vallan toisenlaisen uteliaisuuden. Hän päätti siis, riippuen intohimonsa puuskauksista, joko uskoa tai epäillä, ja alkoi leikitellä vaaran liekeillä.
Hänen ivaa ja vahingoniloa uhkuva katseensa osoitti voitokkaana nuorelle päällikölle sotilaita; täten viitaten häntä uhkaavaan vaaraan, hän julmalla tavalla sai hänet ymmärtämään, että hänen henkensä riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja jo näyttivät hänen huulensa liikkuvan lausuakseen tuon sanan. Samoin kuin Amerikan villi-ihmiset hän tarkasti kidutuspaaluun sidotun vihollisensa kasvolihaksia ja heilutti sirosti nuijaa, nauttien toistaiseksi viattomasta kostonhimosta ja rangaisten kuin rakastajatar ainakin, joka vielä lempii.
— Jos minulla olisi tuollainen poika, rouvaseni, kuin teillä, — hän sanoi rouva du Gualle, joka ilmeisesti oli peloissaan, — pukisin hänen tähtensä ylleni surupuvun sinä päivänä, jona panisin hänet vaaroille alttiiksi.
Hän ei saanut vastausta. Parikymmentä kertaa hän käänsi päänsä upseereihin päin, mutta käänsi sen taas äkkiä rouva du Guata kohti, yllättämättä hänen ja Garsin välillä mitään salaista merkkiä, joka olisi osoittanut heidän välillään vallitsevan likeistä suhdetta, jota epäili ja jota ei kuitenkaan tahtonut uskoa. Nainen niin mielellään epäröi taistellessaan elämästä ja kuolemasta, varsinkin kun hänellä on ratkaisuvalta.
Nuori kenraali hymyili ehdottoman tyynenä ja kesti vapisematta kidutusta, jonka alaisena neiti de Verneuil häntä piti. Hänen ryhtinsä ja ilmeensä tiesivät miestä, joka ei välitä vaaroistaan, ja välistä hän näytti sanovan: "Nyt teillä on tilaisuus kostaa loukattu ylpeytenne, käyttäkää sitä hyväksenne! Olisin toivoton, jos ylenkatseeni teitä vastaan haihtuisi."
Neiti de Verneuil rupesi asemansa korkeudesta tähystelemään päällikköä, tehden sen ilmeisen loukkaavasti ja samalla arvokkaasti, sillä sydämen pohjasta hän ihaili hänen rohkeuttaan ja levollisuuttaan. Hän iloitsi siitä, että lemmityllään oli vanha aatelisnimi, jommoinen arvo miellyttää jokaista naista, ja hänestä oli mielenkiintoista nähdä hänet tilanteessa, jossa hän onnettomuuden jalostaman asian puoltajana taisteli vahvan sielun koko tarmolla niin monasti voitokasta tasavaltaa vastaan, ja nähdä hänet suuren vaaran alaisena, ja kuitenkin osoittavan urhoollisuutta, joka niin voimakkaasti vaikuttaa naisen sydämeen. Moneen kertaan hän pani tuon nuoren miehen koetukselle, ehkä noudattaen sitä vaistoa, joka kiihoittaa naista leikittelemään saaliillaan, samoin kuin kissa leikittelee pyytämällään hiirellä.
— Minkä lain nojalla te siis tuomitsette chouanit kuolemaan? — kysyi neiti de Verneuil Merleltä.
— Tietysti lain nojalla viimekuluneen fructidorin 14:nneltä päivältä. Sehän asettaa ulkopuolelle lakia kapinalliset departementit, järjestäen sinne sotaoikeuksia, — vastasi tasavaltalainen.