— Rouvaseni, — vastasi Gars lävistäen hänet vihasta uhkuvin katsein, — muistakaa, että ette ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tätä naista tai hänen turvajoukkoansa vastaan; muuten ei mikään voisi suojella teitä kostoltani. Vaadin, että tätä nuorta naista kohdellaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja henkilönä, joka kuuluu minulle. Luulenpa, että perheemme onkin sukua de Verneuileille.
Markiisin kohtaamasta vastustuksesta oli seurauksena tuo tavallinen vaikutus, jonka nuorissa ihmisissä aiheuttavat tuollaiset esteet. Vaikka hän näennäisesti oli hyvin kevyesti kohdellut neiti de Verneuilia ja vaikka oli luuloitellut, että hänen kiintymyksensä oli pelkkä ohimenevä oikku, oli hänen ylpeytensä kuohahtanut ja vienyt hänet äärettömän edistysaskeleen eteenpäin. Julkisesti tunnustaessaan tämän naisen, hän piti kunnia-asianaan valvoa, että häntä kunnioitettiin. Hän kulki siis ryhmästä ryhmään, vakuuttaen miehen tavoin, jota olisi ollut vaarallista vastustaa, että tuo vieras nainen todella oli neiti de Verneuil. Heti levoton murina taukosi.
Kun Montauran oli palauttanut jonkunmoisen tasapainotilan salissa ja tyydyttänyt kaikki vaatimukset, hän lähestyi lemmittyänsä innokkaana ja kuiskasi hänelle:
— Nuo ihmiset ovat riistäneet minulta hetken onnestani.
— Olen hyvin iloinen, nähdessäni teidät läheisyydessäni, — vastasi Marie nauraen. — Ilmoitan, että olen utelias: älkää siis kyllästykö kysymyksiini. Sanokaapa minulle ensiksi, kuka on tuo mieshenkilö, jolla on vihreästä verasta tehdyt liivit.
— Se on kuuluisa majuri Brigaut, Marais'sta kotoisin; kuuluisa
Mercier, liikanimeltään "Vendéelainen", oli hänen kumppaninsa.
— Mutta kuka on tuo lihava punakkakasvoinen pappismies, jonka kanssa hän paraikaa puhuu minusta?
— Tahdotteko tietää, mitä he puhuvat?
— Totta kai sen tahdon tietää!… tarvitseeko sellaista edes kysyä?
— Mutta en voi sitä teille sanoa, teitä loukkaamatta.