Ja viittauksella hän osoitti sinisten turvasotureita, jotka lepäsivät kuolleina oljilla, missä chouanit surmasivat viimeiset hengissä olevat ja riisuivat vaatteet kaatuneilta.
— Olinhan oikeassa sanoessani, etteivät sotilaanne astu Pèlerine-vuorelle asti, — jatkoi markiisi. — Luulenpa myös, että teidän päänne on oleva täynnä lyijyä ennen kuin minun pääni, vai mitä arvelette?
Montauranilla oli kamala tarve päästää raivonsa täysin purkautumaan. Hänen ivansa voitettua kohtaan, tämä julma ja salakavala sotilaallinen teurastus, joka oli toimeenpantu ilman hänen käskyänsä, mutta jonka hän nyt hyväksyi, vastasi hänen sydämensä salaisia toivomuksia. Raivossaan hän olisi tahtonut tuhota koko Ranskan. Surmatut siniset, molemmat elossa olevat upseerit, kaikki viattomina siihen rikokseen, jolle hän vaati kostoa, olivat hänen käsissään kuin kortit, jotka peluri epätoivoissaan repii rikki.
— Kernaammin tahdon kuolla samoin kuin sotilaani, kuin olla voittajana teidän tavallanne, — sanoi Gérard.
Sitten hän nähdessään soturinsa alastomina ja verisinä huudahti:
— Surmata heidät noin, salakavalasti ja raukkamaisesti!
— Samoin kuin Ludvig XVI surmattiin, — vastasi markiisi kiivastuneena.
— Herraseni, — huomautti Gérard ylpeänä, — kuninkaan tuomiojutussa on salaisuuksia, joita te ette koskaan tule ymmärtämään.
— Syyttää kuningasta! — huusi markiisi.
— Taistella Ranskaa vastaan! — vastasi Gérard ylenkatseellisesti.