Nämä miehet, jotka murhaavan kanuunanputken edessä olivat niin urhoollisia, muuttuivat pelkureiksi aaveen edessä. Pille-Miche yksin kuunteli tarkkaavasti tuskissaan parkuvan uhrin tunnustusta.
— Viisisataa riksiä… totisesti ne annan, — sanoi saituri.
— No, missä ne sitten ovat? — kysyi tyynesti Pille-Miche.
— Tuota noin… ne ovat ensimäisen omenapuun juurella. Pyhä Neitsyt! puutarhan perällä, vasemmalla… Te olette rosvoja… varkaita… Voi! Nyt kuolen… siellä on kymmenen tuhatta frangia.
— Minä en huoli frangeista, — sanoi Marche-à-Terre, — me tahdomme livrejä. Sinun tasavaltalaisissa rikseissäsi on pakanallisia kuvioita, ja ne eivät ole käypää rahaa.
— Ne ovat livrejä, puhdasta kultarahaa. Mutta Herran nimessä, päästäkää minut… Te tiedätte, missä on elämäni… aarteeni!
Nuo neljä chouania katsoivat toisiinsa hakien sitä, jolle olisivat voineet uskoa rahasumman esille kaivamisen. Tänä hetkenä näiden ihmisten petomainen julmuus inhoitti ylivoimaisesti neiti de Verneuiliä, joka tietämättä, suojelivatko hänen aaveenomaisen kalpeat kasvonsa vielä häntä vaaralta, huudahti vakavalla äänellä:
— Ettekö pelkää Jumalan vihaa? Päästäkää hänet siteistään, julmurit!
Chouanit kohottivat päätään, näkivät ylhäällä hämärässä kahdet silmät, jotka loistivat kuin tähdet ja pakenivat kauhistuneina. Neiti de Verneuil hypähti alas komerostaan ja riensi keittiöön, juoksi d'Orgemontin luo, veti hänet niin rajusti pois valkeasta, että siteet katkesivat; sitten hän tikarillaan leikkasi poikki ne nuorat, joilla hänen raajansa olivat sidotut. Kun saituri oli vapaa ja pystyssä, hänen kasvojensa ensi ilme oli surullinen ja samalla katkeran hymyilevä.
— Menkääpä nyt omenapuun juurelle, rosvot! — hän virkkoi. — Ohhoh, tämä on jo toinen kerta, kun vedän heitä nenästä, eivätkä he kolmatta kertaa saa minua käsiinsä! Sinä hetkenä kajahti ulkona naisen ääni.