— Te tunnette siis hiukan mielenkiintoa minuun? — huudahti kreivi. — Sallikaa, armollinen neiti, minun toivoa, että ette tule olemaan välinpitämätön minun ystävyyteeni nähden. Sillä minun kai täytyy tyytyä tähän tunteeseen, vai kuinka? — hän lisäsi itsetietoisena.
— Joutukaa, te profeetta! — parisitar virkkoi, kasvoissa sellainen iloinen ilme, jonka huomaa naisella, kun hän on tekemäisillään tunnustuksen, joka ei saata huonoon valoon hänen arvokkaisuuttaan eikä hänen salaisuuttaan.
Sitten hän puki ylleen turkis-vaipan ja saattoi kreiviä aina
Nid-aux-Croc'iin asti. Saavuttuaan polun päähän hän sanoi kreiville:
— Herra kreivi, säilyttäkää ehdottomasti päätökseni salaisuutena, markiisinkin edessä.
Ja hän painoi sormensa huulilleen.
Kreivi, joka rohkaistui neiti de Verneuilin hyvänsuovasta ilmeestä, tarttui häneen käteensä, parisitar antoi hänen kosketella sitä, sallien sen suurena suosiona, ja kreivi suuteli sitä hellästi.
— Oi, neitiseni, luottakaa minuun kuoloon asti! — hän huudahti, huomatessaan olevansa kokonaan vapaa vaarasta. — Vaikka olen teille melkein yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin äidilleni, on minun hyvin vaikea olla tuntematta teitä kohtaan muutakin kuin kunnioitusta…
Hän riensi pois polkua pitkin. Marie nyökäytti tyytyväisenä päätään ja ajatteli:
"Tuo tanakka poika on antanut minulle korvaukseksi elämästään enemmän kuin henkensä."
Näin ajatellen hän loi taivasta kohti epätoivoisen katseen ja palasi hitaasti Pyhän Leonardin portille, missä Hulot ja Corentin häntä odottivat.