Nämä sanat kuuli eräs isänmaallismielinen rekryytti, joka astui esiin rivistä ja pysähtyi Hulot'n eteen.
— Kenraali, — hän virkkoi, — olen jo kerran ollut sotimassa chouaneja vastaan. Saanko teille sanoa pari sanaa?
— Tuo on varmaankin asianajaja, ja nämä luulevat aina olevansa oikeussalissa, — kuiskasi päällikkö Merlen korvaan. — No sano sanottavasi, — hän sitten vastasi nuorelle fougèrelaiselle.
— Chouanit ovat epäilemättä tuoneet mukanansa aseita niille miehille, joilla juuri ovat täydentäneet rivinsä. Jos siis heidän nähtensä pötkimme tiehemme, asettuvat he meitä odottamaan joka metsätien käänteeseen ja ampuvat meidät viimeiseen mieheen ennenkuin saavumme Ernéehen. Toisin tulee tässä ajaa asiaa, kuten sanoit, mutta patruunilla. Kahakan aikana, joka tulee kestämään kauemmin kuin mitä näyt luulevan, lähtee yksi tovereistani noutamaan tänne kansalliskaartin ja vapaajoukot Fougères'sta. Silloin saat nähdä, että me, vaikka olemmekin vaan rekryyttejä, emme silti ole tomppeleita.
— Luuletko siis, että chouaneja on paljo?
— Päätä itse, päällikkö-kansalainen!
Hän vei Hulot'n erääseen ylätason paikkaan, missä hietaa oli pengottu kuin haravalla. Kiinnitettyään hänen huomionsa tähän seikkaan, hän vei hänet paljoa kauemmaksi polulle, missä he näkivät siitä kulkeneen suurilukuisen miesjoukon jäljet. Lehtiä oli siinä tallautunut kovaksi poljettuun multaan.
— Nämä ovat Vitrén garseja, — sanoi Fougéres'n mies. — He ovat liittyneet ali-normandialaisiin.
— Mikä on nimesi, kansalainen? — kysyi Hulot.
— Gudin, päällikkö.