Lausuttuaan nämä sanat Corentin vaipui jälleen mietteisiin, jotka estivät hänet näkemästä sitä syvää inhoa, joka kuvastui rehellisen soturin kasvoissa hetkenä, jona hän kokonaan pääsi noiden juonien ja Fouchén käyttämien vehkeilyjen perille. Hulot päättikin sentähden vastustaa kaikessa Corentinia, mikä ei olennaisesti vahingoittanut hallituksen tuumien ja toiveiden menestymistä, ja jättää tasavallan viholliselle keinon kuolla kunnialla aseet kädessä, ja välttää joutumasta sen pyövelin saaliiksi, jonka asiamies tämä salapoliisin kätyri sanoi olevansa.
"Jos ensimäinen konsuli tahtoisi kuulla minun mielipidettäni", hän ajatteli, kääntäessään selkänsä Corentinille, "hän antaisi noiden kettujen taistella aatelisia vastaan, sillä he ovat toistensa arvoisia, ja käyttäisi sotamiehiä ihan muihin tehtäviin".
Corentin katseli kylmästi soturia, jonka ajatus oli kuvastunut kasvojen ilmeessä, ja silloin hänen silmiinsä välkähti iva, joka ilmaisi tämän juonikkaan poliisikätyrin etevämmyyttä.
"Jos noille aaseille antaa kolme kyynärää sinistä verkaa ja ripustaa rauta-aseen heidän kupeelleen", hän ajatteli, "niin he kuvittelevat, että valtiotaito muka sallii tappaa ihmisiä ainoastaan yhdellä tavalla…"
Sitten hän muutaman hetken kulki edestakaisin ja virkahti itsekseen äkkiä:
— Hetki on tullut, tuo nainen tulee minun omakseni! Viiden vuoden kuluessa se kehä, jonka olen piirtänyt hänen ympärilleen, on vähitellen käynyt ahtaammaksi, nyt hän on vallassani, ja hänen kauttaan olen ylenevä hallinto-uralla yhtä korkealle kuin Fouché… Niin, jos hän menettää sen ainoan miehen, jota on rakastanut, suru ajaa hänet ruumiineen sieluineen minun syliini. Tarvitsee vaan valvoa yöt ja päivät, yllättääkseen hänen salaisuutensa.
* * * * *
Hetkeä myöhemmin olisi asiasta vihiä saanut katsoja eroittanut tämän miehen kalpeat kasvot erään talon ikkunan takana, mistä hän saattoi huomata kaikki, jotka tulivat siihen umpikujaan, joka oli talorivin ja Pyhän Léonard-kirkon välillä. Osoittaen samanlaista kärsivällisyyttä kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Corentin istui vielä seuraavana aamuna samassa paikassa tarkaten vähintäkin melua ja mitä huolellisimmin tutkien katseillaan jokaista tulijaa.
Tämä alkava päivä oli toripäivä. Vaikka näinä onnettomina aikoina talonpojat vastenmielisesti antautuivat vaaralle alttiiksi lähtemällä kaupunkiin, näki Corentin synkkähahmoisen miehen, joka oli puettu vuohennahkaan ja jolla oli kädessä pieni pyöreä ja matala kori, menevän neiti de Verneuilin asuntoon, katseltuaan jotenkin huolettomana ympärilleen. Corentin meni ulos, päättäen odottaa tuota maalaista ovella. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hän saapumalla odottamatta neiti de Verneuilin luo kenties yhdellä ainoalla katseella saattoi yllättää tuon miehen koriin kätketyn salaisuuden. Muuten hän oli kuullut kerrottavan, että oli melkein mahdoton saada mitään selvää bretagnelaisten ja normandialaisten arvoituksellisista vastauksista.
— Galope-Chopine! — huudahti neiti de Verneuil, kun Francine toi sisään chouanin. "Rakastaneeko markiisi siis minua?" hän ajatteli.