Galope-Chopine, joka luuli, ettei urkkija enää häntä nähnyt, loi kysyvän katseen Francineen, joka osoitti hänelle ovea, sanoen:
— Seuratkaa minua, hyvä mies, kyllä me asiasta sovimme.
Corentinilta ei ollut jäänyt huomaamatta neiti de Verneuilin ahdistus, jota hänen hymyilynsä huonosti salasi, ei hänen punastumisensa ja ilmeittensä vaihtuminen, ei chouanin levottomuus eikä Francinen eleet — kaiken tämän hän oli huomannut. Ollen varma siitä, että Galope-Chopine oli markiisin lähettämä, hän pysäytti hänet tarttumalla hänen pukunsa pitkiin vuohenkarvoihin sinä hetkenä, jona hän oli poistumaisillaan ovesta, veti hänet takaisin ja katsoi häneen tuimasti.
— Missä asut, äijäseni? Tarvitsen voita…
— Armollinen herra, — vastasi chouani, — koko Fougères'n kaupunki tietää, missä asun, minä olen niin sanoakseni…
— Corentin! — huudahti neiti de Verneuil, keskeyttäen chouanin vastauksen, — te olette kovin rohkea, kun tulette minun luokseni tähän aikaan ja yllätätte minut näin! Tuskin olen pukeutunut… Jättäkää tämä talonpoika rauhaan, hän käsittää yhtä vähän teidän juonianne kuin minä niiden vaikutinta. — Nyt saatte mennä, hyvä mies!
Galope-Chopine epäröi hetken, pitikö hänen poistua. Mies-paran todellinen tai teeskennelty epävarmuus, hän kun ei näyttänyt tietävän, ketä totella, oli jo vähällä pettää Corentinin, kun chouani nuoren naisen käskevästä viittauksesta laahustelevin askelin poistui. Sinä hetkenä neiti de Verneuil ja Corentin katselivat toisiaan ääneti. Tällä kertaa Marien kirkkaat silmät eivät jaksaneet kestää sitä pisteliään kylmää loistoa, joka heijastui tämän miehen katseesta. Päättäväisyys, joka oli ilmennyt urkkijan astuessa huoneeseen, ilme, jota Marie ei ennen ollut hänessä havainnut, hänen muuten räikeän äänensä himmeä kaiku, hänen ryhtinsä — kaikki tämä pelästytti neiti de Verneuiliä.
Hän ymmärsi, että salainen taistelu alkoi heidän välillään, ja että tuo mies oli käyttävä synkän vaikutusvaltansa kaikkia keinoja. Mutta vaikka hän sinä hetkenä selvästi ja täydelleen näki edessään sen kuilun, jonka pohjaan oli syöksymäisillään, hän ammensi rakkaudestaan voimia, karkoittaakseen jäätävän tympäisevät aavistuksensa.
— Corentin, — hän virkkoi, teeskennellen iloisuutta, — toivon, että annatte minun päättää pukeutumiseni.
— Marie, — sanoi Corentin, — niin, sallikaa minun puhutella teitä näin… te ette vielä tunne minua! Kuulkaahan, vähemminkin tarkkanäköinen mies kuin minä olisi jo huomannut, että rakastatte markiisi Montaurania. Minä olen jo moneen kertaan tarjonnut teille sydämeni ja käteni. Te ette ole katsonut minua arvoiseksenne, ja kenties olette ollut oikeassa. Mutta vaikka pidätte itseänne liian ylevänä, liian kauniina ja suurena minulle, olen kuitenkin löytävä keinot, vetääkseni teidät alas luokseni. Kunnianhimoni ja vakaumukseni ovat karkoittaneet teistä kunnioituksen minuun; ja totta puhuen, tämä ei ole oikein. Minä puolestani en pidä ihmisiä yleensä juuri minkäänarvoisina. Minä olen varmasti ylenevä korkeaan asemaan, jonka tuottama kunnia epäilemättä on hivelevä turhamaisuuttanne. Kuka voisi teitä paremmin rakastaa, kuka antaisikaan teille suurempaa vapautta kuin se mies, joka on rakastanut teitä kokonaista viisi vuotta. Vaikka minulla on se vaara tarjona, että te saatte minusta epäedullisen käsityksen, te kun ette voine käsittää, että ylenmääräinen rakkaus voi saattaa luopumaan siitä olennosta, jota jumaloi, tahdon antaa teille todisteen siitä epäitsekkäisyydestä, joka liittyy ihailuuni. Älkää noin pudistako kaunista päätänne. Jos markiisi teitä rakastaa, menkää hänelle vaimoksi; mutta hankkikaa itsellenne sitä ennen varmuutta hänen vilpittömyydestään. Joutuisin epätoivoon, jos tietäisin teitä petettävän, sillä teidän onnenne on minulle omaa onneani rakkaampi. Päätökseni voi teitä hämmästyttää, mutta tietäkää, että se johtuu yksinomaan siitä, etten ole kyllin typerä toivoakseni omistaa naista vastoin hänen tahtoansa. Itseäni minä syytänkin, enkä teitä, siitä että ponnistukseni ovat olleet turhat. Olen toivonut saavuttavani teidät nöyryydellä ja kiintymyksellä, sillä olen jo kauan, sen tiedätte, koettanut tehdä teidät onnelliseksi minun periaatteitteni mukaisesti; mutta te ette ole suvainnut rohkaista ja palkita minua millään.