— Minusta tuntuu vaikealta, että te jäisitte Ranskaan, minun luokseni, ja vielä vaikeammalta, että lähtisitte pois Ranskasta minun kanssani.
— Onko mitään mahdotonta sille, joka todella rakastaa?
— Niin, luulenpa, että kaikki on mahdollista… Onhan minullakin ollut rohkeutta luopua teistä, teidän hyväksenne.
— Kuinka! te olette suostunut tulemaan kauhean olennon omaksi, jota ette rakastanut, ettekä tahdo tehdä onnelliseksi miestä, joka teitä jumaloi, jonka elämän te täyttäisitte ja joka vannoo aina kuuluvansa yksistään teille? Kuule minua, Marie, rakastatko todella minua?
— Rakastan, — hän vastasi.
— Tule siis omakseni.
— Oletteko unhoittanut, että olen taas omaksunut langenneen naisen osan, ja että juuri teidän tulee olla se mies, joka joutuu valtaani? Tahtoessani paeta, tapahtuu se senvuoksi, etten tahdo nähdä lankeavan teidän päänne yli sen ylenkatseen, joka saattaisi tulla minun osakseni. Jos minulla ei olisi tätä pelkoa, kenties…
— Mutta jos minä en pelkää mitään?
— Kuka sen minulle takaa? Olen epäluuloinen. Kuka ei olisi sitä minun asemassani?… Jos herättämämme rakkaus ei ole kestävää laatua, tulee sen ainakin olla täydellinen ja saattaa meidät ilolla kestämään maailman vääryyttä. Mitä te olette tehnyt minua varten?… Tahdotte omistaa minut. Luuletteko senkautta kohonneenne paljoa korkeammalle niitä, jotka ovat nähneet minut tähän saakka? Oletteko te hetken huvin tähden pannut alttiiksi chouanejanne, huolehtimatta heistä enempää kuin mitä minä olin huolissani sinisistä, jotka tuhottiin silloin, kun minä olin menettänyt kaiken? Ja mitähän, jos minä vaatisin teitä luopumaan kaikista tuumistanne, toiveistanne, kuninkaastanne, joka minussa herättää kateutta ja joka kenties on ivaava teitä, jos hänen tähtensä joudutte perikatoon, kun minä sitävastoin voisin kuolla teidän edestänne pyhää kunnioitusta tuntien? Sanalla sanoen, jos vaatisin, että te nöyrtyisitte tottelemaan ensimäistä konsulia, voidaksenne seurata minua Parisiin?… jos vaatisin, että matkustaisimme Amerikkaan, elääksemme siellä kaukana siitä maailmasta, joka on täynnä turhamaisuutta, jotta tietäisin, rakastatteko minua todella itseni tähden, samoin kuin minä tänä hetkenä teitä rakastan? Sanoakseni lopuksi kaiken suoraan, jos minä vaatisin, että te, sen sijaan että minä kohoisin teidän ylevyyteenne, vajoaisitte alas minun viheliäisyyteeni, niin mitä tekisitte?
— Vaikene, Marie, äläkä panettele, itseäsi lapsiparka; olenpa oivaltanut ajatuksesi! Joskin ensi haluni muuttui intohimoksi, on intohimoni nyt muuttunut rakkaudeksi. Sinä sieluni sielu, tiedän, että olet yhtä jalo kuin nimesi, yhtä suuri kuin kaunis; ja minä itse olen kyllin jalo ja tunnen itseni kyllin suureksi, hankkiakseni sinulle ihmisten silmissä kunnioitusta. Johtuneeko tämä siitä, että aavistan sinussa piilevän tavatonta ja häviämätöntä hekkumaa? Johtuuko se siitä, että luulen sinun sielussasi kohtaavani sellaisia arvokkaita ominaisuuksia, jotka saavat meidät aina rakastamaan samaa naista? En tunne tuota syytä, mutta tiedän, että rakkauteni on rajaton, ja minusta tuntuu siltä, kuin en enää voisi elää ilman sinua. Niin, inhoaisin elämääni täydellisesti, ellet sinä olisi luonani.