— Oi, Jumalani! — hän sanoi haltioituneena, — uskoni Sinuun on yhtä vahva kuin rakkauteni häneen! Valista minun mieltäni! Tee tässä ihme, tai ota henkeni!
— Teidän rukouksenne tulee kuulluksi, — sanoi pappi.
Nyt näyttäysi neiti de Verneuil kaikkien katseille, nojaten tämän valkeahapsisen papin käsivarteen. Syvä ja salainen mielenliikutus johti hänet nyt rakastajan syliin loistavamman kauniina kuin koskaan ennen, sillä senkaltainen kirkkaus, jolla maalaajat valaisevat marttyyrejä, loi hänen kasvoihinsa valtaavan sävyn. Hän ojensi kätensä markiisille, ja molemmat menivät alttarin eteen, missä polvistuivat. Tuo avioliitto, joka vihittiin parin askeleen päässä häävuoteesta, tuo kiireisesti pystytetty alttari, tuo risti, nuo maljakot, tuo papin salaa tuoma kalkki, tuo pyhä savu, jota suitsutettiin seinäreunusten alla, joihin siihen asti ainoastaan keittiön savu oli kohonnut, pappi, jolla kaapunsa yllä oli pelkkä stola, nuo kirkko-kynttilät salissa — kaikki tämä tarjosi liikuttavan ja harvinaisen näyn, joka täydentää kuvan noista surullisista ajoista, joina kansalaisten eripuraisuus oli kumonnut kaikkein pyhimmät asetukset.
Silloin oli uskonnollisilla menoilla mysterioiden viehätys. Lapsille annettiin hätäkaste samoissa huoneissa, missä synnyttäjä-äidit vielä vaikeroitsivat. Kuten muinoin, Herra kulki yksinkertaisena ja köyhänä, lohduttamaan kuolevia. Nuoret naiset nautitsivat ensi kertaa ehtoollisleipää samassa huoneessa, missä edellisenä päivänä olivat leikitelleet. Markiisin ja neiti de Verneuilin yhteenvihkiminen oli tapahtuva, kuten monet aviot siihen aikaan, lainvastaisen toimituksen muodossa. Mutta myöhemmin kaikki nämä avioliitot, joista pappi oli vihkinyt useimmat tammien juurella, tunnollisesti tunnustettiin päteviksi.
Tämä pappi, joka viime hetkeen noudatti vanhoja perittyjä tapoja, oli yksi niitä miehiä, jotka keskellä myrskyn kiivaintakin puuskausta pysyvät uskollisina vakaumuksilleen. Hänen äänensä, joka ei ollut tehnyt tasavallan vaatimaa valaa, julisti keskellä myrskyä ainoastaan rauhan sanoja. Hän ei abotti Gudinin tavoin ollut lietsonut kapinantulta. Mutta monen muun esimerkkiä seuraten hän oli valinnut tuon vaarallisen tehtävän täyttää papilliset velvollisuudet niille sieluille, jotka olivat pysyneet uskollisina katolisina. Voidakseen onnistua tämän vaarallisen kutsumuksensa täyttämisessä, hän oli turvautunut kaikkiin niihin hurskaihin varokeinoihin, jotka vaino teki välttämättömiksi, ja markiisi oli löytänyt hänet ainoastaan tuollaisesta luolasta, joita vielä meidän päivinämmekin sanotaan "papinloukoiksi".
Kun näki nuo kalpeat ja kärsivät kasvot, heräsi halu rukoilla ja osoittaa kunnioitusta, ja tämä riitti luomaan tähän maalliseen saliin pyhän paikan leiman. Onnettomuutta ja iloa tuottava toimitus oli lähellä. Ennen ryhtymistään pyhään menoon, pappi keskellä syvää hiljaisuutta kysyi, mitkä olivat kihlautuneiden nimet.
— Marie-Nathalie, Notre-Dame de Séez'in luostarin abbedissana kuolleen Blanche de Casteranin ja Verneuilin herttuan Victor-Amédéen tytär.
— Missä syntynyt?
— La Chasteriessa, lähellä Alençonia.
— Enpä totisesti uskonut, — sanoi parooni hiljaa kreiville, — että Montauran olisi ollut kyllin ajattelematon naimaan hänet!… Herttuan ulkopuolella aviota syntynyt tytär, hyi sentään!