— Lähditte matkaan niin pikaisesti, — sanoi nuori maalaisnainen, — ettei teillä ollut edes aikaa oikein pukeutua. Kylläpä te nyt näytätte kauniilta! Jos kuljemme Alençonia kauemmaksi, täytyy teidän välttämättömästi siellä pukeutua huolellisemmin…
— No, no, Francine!… huudahti vieras nainen.
— Mitä haluatte?
— Tämä on jo kolmas kerta, kun yrität saada tietää tämän matkan päämäärän ja syyn.
— Olenko sanonut sanaakaan, joka oikeuttaisi tuon soimauksen?
— Olen kyllä huomannut pienet juonesi. Niin vilpitön ja suora kuin olitkin alussa, olet oppinut hiukan viekkautta minun koulussani. Rupeat kammoksumaan suoranaisia kysymyksiä. Ja olet siinä vallan oikeassa, lapseni. Sillä kaikista tunnetuista tavoista houkutella esiin salaisuus, on suoranainen kysymys minun mielestäni kaikkein typerin.
— No niin, — virkkoi Francine, — koska teiltä ei voi mitään salata, niin myöntäkää, Marie, että menettelynne voisi herättää pyhimyksenkin uteliaisuuden. Vielä eilisaamuna olitte ilman varoja, tänään teillä on taskut täynnä kultaa, Mortagnessa annetaan käytettäväksenne ryöstön alaisiksi joutuneet postivaunut, joiden ajuri oli surmattu, hallituksen sotilaat suojelevat teitä ja teidän turvavartijananne on mies, jota minä pidän pahana henkenänne.
— Kuka? Corentin?—kysyi nuori nainen ja näytti ratsumiestä osoittaen suurinta ylenkatsetta. — Kuulehan, Francine, — sanoi hän, — muistatko Patrioten, tuon apinan, jonka minä olin opettanut matkimaan Dantonia, ja joka meitä niin suuresti huvitti?
— Muistan kyllä, neiti.
— No, pelkäsitkö häntä?