— Kuka on sanonut teille, että Montauran on vaarassa?
— Nähkääs, ellen olisi tullut Parisista, jossa ei muusta puhuta kuin hänen yrityksestään, niin olisi Alençonin päällikkö sanonut siitä tarpeeksi.
— Siinä tapauksessa kysyn teiltä, kuinka te luulette voivanne suojella häntä kaikelta vaaralta.
— Entä jos en siihen tahtoisi vastata! — sanoi neiti de Verneuil kasvoissa tuollainen ivallinen ilme, jolla naiset niin hyvin voivat peittää oikeat tunteensa. — Millä oikeudella te tahdotte tietää minun salaisuuteni?
— Sillä oikeudella, jonka saattaa ottaa mies, joka teitä rakastaa.
— Joko nyt? — sanoi nuori nainen. — Ei, te ette minua rakasta, herraseni, minä en teille ole muuta kuin ohimenevän lemmenseikkailun esine, siinä kaikki. Oivalsinhan heti tarkoituksenne. Saattaako henkilö, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä seuroissa, nykyisten tapojen vallitessa erehtyä, kuullessaan polyteknikon sotilasoppilaan käyttävän valittuja puhetapoja ja huomatessaan teidän niin huonosti tasavaltalaiskuoren alle peittävän ylimyksen käytöstapaa. Mutta hiuksillanne on vielä jäännös puuteria, ja ympärillänne leijailee aatelis-ilmakehä, jonka heti alussa hienon maailman nainen tuntee. Senpätähden, peläten, että kunniavartijani, jolla on vallan yhtä hieno vainu kuin naisella, tuntisi teidät, eroitin hänet viipymättä toimestaan. Hyvä herra, polyteknikon sotilaskoulusta lähtenyt todellinen tasavaltalais-upseeri ei toivoisi onnistuvansa pyyteissään minuun nähden, eikä luulisi minua kauniiksi seikkailijattareksi. Sallikaa minun, herra de Bouvan, tämän johdosta esittää teille muutamia naisen johtopäätöksiä. Oletteko niin nuori, ettette tiedä, että meidän sukupuolemme olennoista on vaikeimmin vallattavissa sellainen nainen, jonka avut ovat tunnustetut ja jota huvi ikävystyttää? Tämänlainen nainen vaatii, niin olen kuullut sanottavan, ääretöntä viehätysvoimaa. Hän seuraa ainoastaan oikkujaan; ja se mies, joka kuvittelee häntä miellyttävänsä, on totisesti sangen itserakas. Mutta jos jätämme syrjään senlaiset naiset, joiden luokkaan te lemmenseikkailijan tavoin suvaitsette lukea minut, sillä täytyyhän heidän pakostakin olla kauniit, niin pitäisi teidän käsittää, että nuori nainen, jalosukuinen, kaunis, henkevä — myöntänette minulla olevan nämä edut — ei myy itseään, ja että hänet voi voittaa yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin siten, että häntä rakastaa. Ymmärrätte kai minua! Jos tuo nainenkin rakastaa, ja jos hän tahtoo tehdä mielettömän teon, täytyy tämän mielettömyyden olla jonkun ylevän ja suuren seikan oikeuttama! Suokaa anteeksi tämä johdonmukaisuuden ylellisyys, joka on niin harvinainen minun sukupuoleni henkilöissä; mutta teidän kunnianne nimessä, — hän sanoi taivuttaen päänsä, — en soisi että erehtyisimme toinen toisemme kantaan nähden, tai että te luulisitte neiti de Verneuilin, tuon enkelin tai paholaisen, neitosen tai naisen, menevän pintapuolisten lemmenvakuutuksien ansaan.
— Neiti, — virkkoi niin sanottu vikomtti, jonka salaama hämmästys oli hyvin suuri ja joka äkkiä taas muuttui ylhäiseksi seuramieheksi, — pyydän teitä uskomaan, että pidän teitä hyvin jalona henkilönä, täynnä sydämen hyvyyttä ja yleviä tunteita tai… kunniallisena neitosena, miten vaan haluatte.
— En vaadi teiltä niin paljoa, — sanoi neitonen. — Antakaa minun säilyttää salaperäisyyteni. Muuten minun naamarini on paremmin valittu kuin teidän, ja suvaitsen pitää sitä kasvoillani vaikkapa en muun vuoksi, niin tietääkseni, ovatko ne henkilöt, jotka puhuvat minulle rakkaudesta, vilpittömät… Älkää siis antako pintapuolisuudelle valtaa suhteessanne minuun. — Herraseni, kuulkaahan, — jatkoi hän, rajusti tarttuen häntä käsivarteen, — jos voisitte todistaa minulle, että rakkautenne on oikea, ei mikään valta maailmassa meitä eroittaisi. Niin, tahtoisin liittyä johonkin ylevän suureen mieshenkilöön, omaksua laajan kunnianhimon, kauniita ajatuksia. Jalot sydämet eivät ole uskottomia, sillä uskollisuus on heidän arvoisensa etevä ominaisuus; minä saisin siis aina osakseni rakkautta, olisin aina onnellinen. Mutta minäkin olisin valmis aina panemaan ruumiini astinlaudaksi, nostaakseni ihailemaani miestä, olisin valmis uhrautumaan hänen puolestaan, sietämään hänen puoleltaan kaikkea ja häntä yhä rakastamaan, silloinkin, kun hän ei enää minua rakastaisi. En ole koskaan uskaltanut uskoa toiselle sydämelle oman sydämeni toiveita, enkä minua riuduttavaa myrskyilevää haaveilua; mutta voinhan siitä puhua tässä teille, kun eroamme toisistamme heti kun te olette turvassa.
— Mekö eroaisimme toisistamme?… emme ikinä! — hän sanoi haltioituneena tuon voimakkaan sielun tenhosta, jonka sisällä näytti riehuvan joku suunnaton ajatus.
— Oletteko vapaa? — kysyi nuori nainen, luoden häneen ylenkatseellisen silmäyksen, joka hänet masensi.